Karpio, Markku: Selviytymispeli

Tammi 2014

Korpi Manufacturing on iso paperikonefirma, josta saa elantonsa koko kaupunki, ja monesta perheestä siellä on töissä kaksi aikuista. Sitten tulee tarve vähentää väkeä, ja johtavassa asemassa olevien velvollisuudeksi jää laittaa pihalle ystäviä ja tuttuja.

Kaupunkiin muodostuu kaksi leiriä. On ne, joilla vielä on työ, varaa matkustaa ja hankkia lapselle uusi kännykkä, ja ne, jotka eivät löydä työtä, säästävät kaikessa, tuntevat katkeruutta, ja yrittävät löytää ulospääsyä tilanteestaan. Irtisanomiset ovat raskaita työnsä menettäville, mutta voivat olla jopa ylitsepääsemättömän vaikeita myös irtisanojalle.

Minä olen paketti. Tajuttomaksi huumattu paketti, joka ei kuule, näe tai haista mitään. En tunne kipua, en kylmää enkä kuumaa. Se on kai minun tilanteessani hyvä asia. Ehkä olen lähikaupungin isossa sairaalassa tai jossakin vielä kauempana. Tiedän vain, että olin tulipalossa, jonka minun isäni sytytti.

Osku makaa sairaalassa ja taistelee elämästään. Hän tietää olevansa perheestään ainoa, joka selvisi tulipalosta. Isä oli yksi irtisanojista. Oskun olo on tajuissaan ollessa kipujen puolesta suhteellisen siedettävä runsaan lääkityksen ansiosta, mutta muuta ei voi tehdä kuin maata ja odottaa. Kasvotkin on paketoitu niin, ettei näe mitään, jos nyt edes pystyisikään silmiä avaamaan. Muistamaan Osku pystyy, ja kuvittelemaan, asioita, joita tapahtui, ja asioita, joita kenties tapahtuu juuri nyt.

Fiilis on ihan nollassa. Mä en lähtisi koko paskaretkelle, ellei se yksi toimittaja olisi ängennyt meidän kololle kyselemään, onko lippukunnan tiedotusvastaava paikalla.

------ 

 "Ymmärsinkö oikein, että Oskar Kukkonen on tämän Majava-vartion jäsen?" "Ai, Osku vai?" Kurppa otti tilanteen haltuunsa ja juorusi, että me ollaan parin viikon päästä lähdössä selviytymisvaellukselle, joka tehdään Oskun kunniaksi.

Jonttu on Oskun serkku, ja he ovat olleet parhaat kaverit pienestä asti. Tulipalon jälkeen Jonttu on yrittänyt jotenkuten selvitä päivästä toiseen. Jontun kännykkä on mennyt rikki, ja uuteen ei enää ole varaa, kuten ei kavereiden kanssa Hesellä istuskeluunkaan, joten Jonttu on aika ulkona kaikesta. Ei sillä että kaikki kaverit enää edes olisivat kavereita, eikä Jonttua varsinaisesti mikään kiinnostakaan Oskun maatessa sairaalaassa.

Majava-vartio koostuu tätä nykyä entisistä kavereista, joita enää yhdistää partio, mutta jo pitkään suunnitteilla ollut selviytymisvaellus on kuitenkin päätetty toteuttaa, oli mikä oli. Yllättäen reissuun on lähdössä mukaan myös Osku – kuvitelmissaan. Osku seuraa taustalta Jontun valmistautumista matkaan ja elää mukana joka vaiheessa vähän kuin selän takaa tarkkaillen. Jonttu ja muut ovat Oskulle niin tuttuja, että hänen on helppo arvata porukan käymiä keskusteluja ja reissun tapahtumia.  Toisaalta lukijan on halutessaan myös helppo mieltää Osku jonkinlaiseksi haamuksi taustalle katsomaan tapahtumia "oikeasti" ja kuiskaamaan silloin tällöin jotain Jontun korvaan. Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Jonttu ja Osku, ja vähitellen lukija pääsee selville niin nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista kuin parhaillaan tapahtuvistakin.

Selviytymispeli kertoo monenlaisesta selviytymisestä. Oskun elämä on vaakalaudalla, ja monen muun myös. Hukuttaisiko sitä epätoivonsa alkoholiin, vai onko muita vaihtoehtoja? Miten elämä jatkuu jos ei vaan saa töitä, eikä ole varaa maksaa lainaa tai ostaa lapselle kenkiä? Miten lapset ja nuoret suhtautuvat kaveripiirin yhtäkkiseen eriarvoistumiseen tai kokevat vanhempien hädän ja ahdistuksen? Kirjan kerronta on paikoitellen aika ahdistavaa ja pahaenteistä, eikä lukija oikein tiedä odottaako seuraavalla sivulla jotain entistäkin pahempaa, vai miten asiat lopulta ratkeavat. Poikien vaelluksella menee moni asia pieleen, niin kuin monien elämässä on mennyt muutenkin, ja varmuus vaelluksesta selvinneitä odottavien juhlien olemassaolosta tuntuu pikkuhiljaa horjuvan. Kirjan loppua kohden voi kuitenkin havaita pientä valoa ja ahdistus hieman hälvenee. Ehkä se elämä vielä jotenkin voittaa.

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli - Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.

 

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli

Teksti, kuvitus ja fontti: Saku Heinänen
Tammi 2014

Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.

Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.

 

Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.

Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.

Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.

Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Karisto 2012

12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.

Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?

Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...

Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle – ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?

 

Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.

 

Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.

Palviainen, Jukka-Pekka: Perjantai on hyvä päivä lähteä

Karisto 2014

Lotta tapaa sattumalta leikkipuistossa koulun uuden pojan. Molempien mieltä askarruttavat muut kuin kouluasiat, joten kouluun ei ole sinä päivänä tullut mentyä. Lotan isä on joutunut piiloutumaan todistettuaan rikollisia vastaan, eikä edes perhe, eli Lotta ja äiti, saa tietää missä hän on. Ero isästä on ollut vaikea kestää, ja Lotalla on suuri tarve löytää hänet. Poika on paikkakunnalla ja koulussa uusi, ja hänen taustansa selviää vasta tarinan loppupuolella. Hän on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä sellaisella olemuksella kovin helposti saa kavereita, jos haluaakaan. Jostain syystä Lotta kuitenkin kiinnostuu pojasta jollain tavoin, kaverina, seurana, ja lyhyt keskustelu johtaa toteamukseen: perjantai on hyvä päivä lähteä.

Molempien yllätykseksi toinenkin on lähtemisestä tosissaan. Perjantaina pakataan reput, ja tosiaan lähdetään etsimään Lotan isää. Lotalla on oma arvauksensa isän olinpaikasta, tai ainakin hyvä suunta josta yrittää, joten sillä mennään. Lotan ja pojan reissu kulkee Raumalta Poriin, Tampereelle, Helsinkiin, Sastamalaan, Naantaliin ja takaisin Raumalle. Kyyteinä toimivat esimerkiksi keikkabussi, rekka ja vene, ja majapaikkoja löytyy niin sukulaisista kuin vaikka kommuunista. Joka etapista löytyy vihjeitä jatkosta, muttei isää. Matkan varrella tavatut mielenkiintoiset persoonat tuovat lisäväriä tarinaan ja erilaisissa murteissa korostuu paikkakuntien vaihtuminen. Raumalaisena on aina tietysti hauska lukea etenkin raumaa.

Lottaa välillä vähän huolettaa pojan pysyminen matkassa. Poika tuntuu huollettavalta, huolehdittavalta ja vähän riipalta – tai ainakin niin Lotta itselleen asiaa selittää. Poikaystäväksi Lotta haluaa jonkun vahvan ja voimakkaan, sitten joskus. Nuorten suhde lähenee varovasti ja hiljalleen. On ihan hyvä olla toisen seurassa hiljaa ja rauhassa. Lotta ei edes tule kysyneeksi pojan nimeä ennen kuin vasta tarinan loppupuolella. Pinnan alla poika saattaa olla ihan erilainen kuin Lotan ajatuksissa, ja ehkä hänestä lopulta on jopa poikaystäväksi.

Teksti on keveää, vaivatonta ja paikoitellen hauskaakin. Lotta ja poika ovat nuoruudessaan herkkiä ja hauraita, ja koko asetelma saattaisi romahtaa koska tahansa – mutta ehkä ei kuitenkaan romahda, ja ehkä siitä nuoruudestakin pystyy kasvamaan läpi. Ei varmasti ole kovin realistista, että isä on ilman perhettään pakomatkalla tai että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta lähtee yhdessä etsintäreissulle, mutta eihän kirjan tarvitse realistinen ollakaan. Matka on päähenkilöille tärkeä ja käänteentekevä, ja lukija saa kokea heidän mukanaan hienon ja kauniin tarinan.

Raumalaislähtöinen Jukka-Pekka Palviainen (s. 1967) on kirjoittanut niin lasten-, nuorten- kuin aikuistenkin romaaneja. Nuortenromaani Joku vieraileva tähti palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2012.

 

 

Teräs, Mila: Olga Orava ja metsän salaisuus

Teksti: Mila Teräs
Kuvat: Karoliina Pertamo
Lasten Keskus 2014

Värikylläinen kansi houkuttelee avaamaan kirjan ja ottamaan selvää Olga Oravan seikkailuista ja metsän salaisuudesta. Värien runsaus jatkuu läpi koko tarinan, ja Olga ja sen tapaamat metsän asukit on kuvattu mukavasti lähietäisyydeltä. Aivan kuin lukija olisi myös ihmettelemässä vastaan tulevia asioita pienen oravan silmin. Tekstistä löytyy ihania lauseita ja sanoja, joita haluaa jäädä makustelemaan, kuten soukat sääret tai heleähelmainen koivu. Myös eläinten nimet ovat mainioita.

Metsä oli suuri, ja se lauloi, surisi, suhisi ja liversi.

Olga Orava kurkistaa pesästään ja lähtee ihmettelemään ja katselemaan keväistä metsää, jossa surisee ja livertää. Olgan äiti sanoo kaikkien laulavan metsän salaisuudesta, ja että salaisuus on jokaisen itse löydettävissä. Olga katsoo kuitenkin parhaimmaksi kysellä kokeneemmilta, ja saa päivän mittaan monia vastauksia. Rouva Sini Tiaisen mielipide kiteytyy punapilkullisiin muniin, kun taas Erkko Kuoriainen uskoo kirjoihin ja oppimiseen.

Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.

Toukka Perhosella on mielessään unia ja unelmia, ja toisaalla odotetaan kiihkeästi kaunista päivää ja aurinkoa. Olga miettii onko metsän salaisuus jokin näistä vai sittenkin joku muu? Olga kiipeilee oksilla ja hyppelee sinne tänne. Se näkee kaikenlaista ja pohdiskelee metsän salaisuuden arvoitusta. Kun ilta pimenee ja on aika palata äitioravan luokse, on Olgalla mukanaan paljon kysymyksiä. Osaakohan äiti vastata, ja mikä voisi lopulta olla se oikea metsän salaisuus?

Olga Orava ja metsän salaisuus oli vuoden 2014 Finlandia Junior -ehdokkaana.

Willis, Jeanne: Emma Possusen lelukoulu

Kirjoittanut: Jeanne Willis

Kuvittanut: Vanessa Cabban

Suomentanut: Raija Rintamäki

Mäkelä 2014

 

"Tervetuloa lelukouluun!" sanoo Emma Possunen aloitellessaan oppituntia. Innokkaina oppilaina paikalle ovat saapuneet mm. robotti Pelti-Pentti, nukke Ninni ja Pörhelö, joka taitaa olla jonkinlainen pehmo. Tänään on tarkoitus oppia lapsista: mitä lapset ovat ja miten ne käyttäytyvät. Jokainen lelu päätyy todennäköisesti jossain vaiheessa jollekin lapselle leikkikaveriksi, joten lelujen pitää tietää miten heidän kanssaan selviää.

 

 

Kirjan idea on hauska, ja siinä käydään lelujen näkökulmasta läpi esimerkiksi lasten ja lelujen eroja. Emma Possunen kertoo vauvojen pissaavan vaippaan, ja joku leluista toivoisi pystyvänsä samaan. Kasvaminen taas ei tunnukaan hauskalta ominaisuudelta, koska hienot vaatteethan jäisivät sitten pieneksi.

 

Lelujen koulupäivä jatkuu, ja ennen seuraavaa harjoitusta kaikille oppilaille jaetaan turvakypärät. Hassut hatut vähän ihmetyttävät, mutta niille löytyy hyvä selitys: nyt harjoitellaan putoamista. Leluhan saattaa joutua vaikka maahan viskatuksi, joten täytyy osata laskeutua turvallisesti. Lelujen heittely saa lapset vaikuttamaan leluista vähän tuhmilta ja pelottavilta, mutta Emma selittää sen olevan vain heidän leikkiään.

 

 

Hienosti lelut suoriutuvat hyppyharjoituksista, kunnes Pelti-Pentille käy pieni vahinko... Kaikki menee lopulta ihan hyvin, ja vahingosta tarjoutuu kätevästi aihe seuraavalle oppitunnille.

Strathie, Chae: Hiiren matka unten maille





Kuvitus: Sebastien Braun

Suomennos: Raija Rintamäki

Kustantaja: Mäkelä (2014)

 



 

 

 

 

 

 

 

Pikkuhiiren päässä käy kuhina, niinkuin monella pikkuisella tuppaa käymään, vaikka pitäisi rauhassa painaa päätä tyynyyn. Silmät räpsyvät väkisin auki ja uni ei tule millään. Mitäpä pieni siinä sitten muuta, kuin kömpii ylös sängystä ja tassuttelee pyytämään nukahtamisapua.

 



Äiti ehdottaa lampaiden laskemista, mutta siitä ei ole apua koska – tai no, enpä paljastakaan miksi... Sanon vain, että lisää neuvoja tarvitaan isältä ja isoveljeltä, mutta mikään ei oikein tunnu toimivan. Aina vaan ovat pikkuhiiren jalat täynnä sähikäisiä ja sääret sätkivät omia aikojaan niin, ettei uni tule.  



 

 

Onneksi pikkuhiirellä on muiden läheisten lisäksi myös mummu, joka lopulta osaa rauhoittaa kuhinan ja sähinän. Kauniita unia, pikkuinen.

 

 

Veirto, Kalle: Säbätalvi

 

Karisto 2014

19-vuotias Einari "Jäämies" Tallimäki on kuin kuka tahansa lukiolainen. Koulu menee ihan hyvin, ja lukionjälkeiset opiskelusuunnitelmat ovat suurin piirtein selvillä. On tyttöystävä, salibandy ja kaverit. Sitten tulee munattua, ja kaikki muuttuu yhdessä illassa. Skootterin ajamista humalassa seuraa oma ja tyttöystävän loukkaantuminen. Salibandyseura antaa potkut, tyttöystävä ei ole enää tyttöystävä, kaverit välttelevät ja jossain vaiheessa tuleva tuomio saattaa sisältää kymppitonnien korvaukset. Kaupunki ympärillä on jo tuomionsa antanut ja koko tulevaisuus on muutenkin ehkä mennyttä. Virhe kaduttaa toki, isosti, mutta seuraukset Einari on päättänyt kantaa, ja toivoakin on: yksi tietty silminnäkijä voisi todistaa Einarin syyttömyyden itse onnettomuuteen – jos hänet vain löydettäisiin.

 

Kirjan alkaessa onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Einarin elämä seisoo paikallaan, mutta lukija pääsee tutustumaan itseään ja elämäänsä kuivakan toteavasti ja kutkuttavan humoristisesti kuvailevaan tyyppiin. Yllättäen Einaria lähestyy Heinolalainen kakkosdivaria pelaava salibandyporukka, joka tarjoaa ammattilaissopimusta. Palkka ei ole huikea, mutta siihen kuuluu asunto ja yksi lämmin ruoka päivässä. Äiti kyseenalaistaa kannattaako ”tässä tilanteessa” nyt lähteä yksin vieraalle paikkakunnalle. Einarista taas tuntuu, että jos joskus, niin nimenomaan ”tässä tilanteessa” voisi olla hyvä tutkailla asioita hieman eri kulmasta ja pidemmän matkan päästä. Jos voi elämä muuttua hetkessä huonompaan, voi se muuttua parempaankin.

 

Heinola osoittautuu ihan ok paikaksi (kirjastonkin kirjastonhoitajaisän poika löytää), ja "Jäämies" tuntuu sopeutuvan joukkueeseen varsin nopeasti ja todistavan taitonsa. Salibandya tuntematonkin lukija saa jännittää pelien etenemistä, ja myöhemmin koko joukkueen kohtaloa. Einarin asunto on saunamökki omakotitalon pihalla, ja taloa asuttaa vuokrantantajan suunnilleen Einarin ikäinen tytär, Mini, jonka kanssa hän ystävystyy, ja enemmänkin. Kavereita löytyy myös joukkueesta, ja vähitellen heihin tutustutaan hieman enemmän sillä seurauksella, että ensivaikutelmat karisevat.

Kasvua ja kehitystä tapahtuu, moni asia muuttuu talven aikana, ja sen verran homma ehkä jää keskenkin, että saisimmekohan toisen osan? Ainakin minä haluaisin tavata Einarin uudelleen. Säbätalvi oli mukava lukukokemus ja tykkäsin kirjan kielestä, huumorista ja hahmoista. Puhekieltä olisin vielä kaivannut nuorten hahmojen suuhun.

 

Kalle Veirto, s. 1961, on lahtelainen toimittaja, joka on kirjoittanut paljon urheiluaiheisia nuortenkirjoja, kuten myös Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjaa. Aikuisten romaanejakin häneltä on ilmestynyt jokunen. 

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 

WSOY 2014

Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.

 

Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä – koska tonttujen kuuluu olla sellaisia – mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.

 

Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.

 

Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.

– Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.

 

Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

– Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

– Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
– Helläkö? isä kysyy.
– Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä – sellainen pitää kai olla jouluna.

Turtschaninoff, Maria: Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Tammi 2014

Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret

Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö

Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen

13-vuotias Maresi Enrentytär on Punaisen luostarin noviisina kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna, kun isäänsä pakeneva Jai saapuu syrjäiselle luostarisaarelle. Maresi on läsnä tapahtumissa, jotka seuraavat Jain saapumista, ja vaikka onkin vasta noviisi, hän saa olla se, joka merkitsee kaiken muistiin talletettavaksi luostarin kirjastoon. Kirjan tarina on siis Maresin kertoma ja muistiin merkitsemä.

Punainen luostari sijaitsee Menoksen saarella, jonne on pääsy vain naisilla. Kalastajien kanssa tehdään kyllä kauppaa, mutta laituria pidemmälle miehet eivät tule saaren mystisten voimien pelossa. Eräänä päivänä saarta lähestyy kuitenkin vieras purjelaiva, joka ei ole kalastajien. Onko Jain isä tulossa kostamaan karanneelle tyttärelleen, ja miten käy saaren naisille, jos miehet päättävät rantautua? Suojeleeko Alkuäiti, jumalatar, omiaan?

 

Luostarin sisaret palvovat kolmikasvoista Alkuäitiä: Neitoa, Äitiä ja Akkaa. On riittejä ja tapoja, joita noudatetaan, ja luostarin elämä on täynnä mystiikkaa. Alkuäiti on lempeä ja oikeudenmukainen, samoin kuin luostarin sisaret. Saarella vallitsee ilo ja rauha, vaikka Alkuäidistä löytyy se Akkakin, kuolema.  

 

Sisaret kasvattavat eläimiä, heillä on oliivilehto, viinitarha ja vihannesviljelmät sekä verisimpukoita, joista saa hyvin arvokasta punaista väriä. Verisimpukoilla värjätyillä langoilla ja kankailla käydään kauppaa ulkomaailman kanssa. Yhteys Alkuäitiin on säilynyt saarella vahvana, kaikkeen hänestä lähtöisin olevaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja esimerkiksi verisimpukoista pidetään hyvää huolta, jotta ne tuottavat väriä jatkossakin.

 

Luostari on turvapaikka, jonne matkaa hädänalaisia tyttöjä ja naisia pitkienkin matkojen takaa. Jotkut ovat lähteneet kodeistaan nälänhädän ajamina, toiset taas tulevat maista, joissa naiset eivät saa kuulua, näkyä tai oppia mitään, ja se on ollut heille kestämätöntä. Luostari ottaa kaikki vastaan ja tarjoaa turvaa, elannon ja oppia. Jokaisella noviisilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin ja kiinnostavin elämänalue, vaikka lääketiede tai maanviljelys, ja siirtyä tämän alan sisaren oppiin. Osa sisarista jää luostariin loppuelämäkseen, mutta heitä kannustetaan myös lähtemään ulos maailmaan. Koulutetut luostarisisaret voivat olla suureksi avuksi alkeellisissa oloissa eläville ihmisille niin maatalouden saralla kuin vaikka sairauksien hoidossa.

 

Jain tarinaa seuratessaan ja kertoessaan Maresi joutuu kamppailemaan myös oman kasvamisensa kanssa. Tieto ja kirjat ovat olleet aina hänelle tärkeitä, mutta riittääkö pelkkä oppiminen sittenkään, vai pitäisikö tietoa hyödyntää jotenkin? Ja miten käy Jain? Hän oli saarelle tullessaan arka ja pelokas, mutta saattaa kyetä ylläviin ratkaisuihin pakon edessä. Koko kirja, mutta etenkin loppu, piti vahvasti otteeessaan, ja sai toivomaan jatkoa. Ei kai luostarin kronikoita voi olla vaan yhtä, eihän?

Kirjan kansi on upea! Laura Lyytinen on selvästi tutustunut kirjaan enemmän kuin pintapuolisesti, ja tavoittanut sen hengen myös ulkoasussa. Maresin luettuaan kannattaa palata vielä tutkimaan kantta, ja kaikkia siinä näkyviä viittauksia kirjan tarinaan. Myös Marja Kyrön suomennos on erinomainen.

Maria Turtschaninoff (Helsinki, 1977) on suomenruotsalainen fantasiakirjailija ja freelance-toimittaja. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, pääaineenaan ympäristöekologia. Turtschaninoffin kaksi aiempaa kirjaa Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Maresi.

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita on ehdolla vuoden 2014 Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 20.11.2014.

Ja päivityksenä 20.11.2014, että Maresi on vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja!



Tammi 2010

Tammi 2013

Corderoy, Tracey: Juuri sopiva kahdelle

Mäkelä 2014

Kuvittaja Rosalind Beardshaw

Suomentaja Raija Rintamäki

Juuri sopiva kahdelle on suloinen kuvakirja ystävyydestä, ja siitä mitä voi saada, kun uskaltaa vähän heittäytyä ja päästää jonkun lähelleen. Vaikkei edes tietäisi tarvitsevansa ystävää, voi se sittenkin olla juuri sitä mitä eniten kaipaa.

 

 

 

 

Koira säilyttää matkalaukussaan tärkeimpiä aarteitaan ja kantaa laukkua aina mukanaan. Se jopa nukkuu sen päällä, ja huomaa eräänä aamuna yllätyksekseen saaneensa seuraa Hiirestä. Koira kuvittelee, että sillä on laukussaan kaikki mitä se tarvitsee, eikä sen mielestä ainakaan laukun päälle mahdu muita. Onneksi Hiiri saa puhuttua koiran esittelemään aarteitaan ja jakamaan osan päivästäänkin kanssaan. Yllättäen, Hiiren lähdettyä jatkamaan matkaansa, Koirasta tuntuukin siltä kuin jotain puuttuisi.

 

 

 

 

Tartuin tähän kirjaan kuvituksen houkuttelemana. Se on aika rauhallinen ja yksinkertainen, mutta sisältää kuitenkin kivoja yksityiskohtia. Koira ja Hiiri ovat pehmeän, lämpöisen ja sympaattisen näköisiä tapauksia. Koiran ison sinisen matkalaukun tarrat ovat hauskoja ja puiden lehdet hurmaavia. Toki myös itse tarina on suloinen ja lämpöinen, ja jätti hyvälle mielelle.

 

 

 

Gibbs, Abigail: Illallinen vampyyrin kanssa

Otava 2013

Violet Lee, Britannian puolustusministerin 17-vuotias tytär, todistaa murhan Lontoossa Trafalgarin aukiolla biletysillan päätteeksi. Murhia on itse asiassa monta: Violet seuraa varjoista, kuinka kuusi nuorta miestä tappaa raa’asti ja yliluonnollisen helposti kolmekymmentä arpista ja selvästi taistelujen koulimaa vastustajaa. Ainoa todistaja ei jää vampyyreilta huomaamatta, mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Violet jätetään henkiin ja kaapataan mukaan.

Yön tapahtumat muuttavat Violetin elämän kertaheitolla. Yhtäkkiä hän on vankina valtavassa, ylellisessä kartanossa murhiin kykeneviä, ihmisiä ja eläimiä ravintonaan käyttäviä (kauniita ja aristokraattisia) petoja ympärillään, ja hänen pitäisi vain sopeutua. Sitä hän ei tietenkään tee, vaan taistelee rajusti kaappaajiaan vastaan niin fyysisesti kuin sanallisestikin, ja tekee selväksi syvän inhonsa ja halveksuntansa vampyyreita ja heidän elintapojaan kohtaan.

 

Violet luottaa siihen, että hänet pelastetaan, että isä pelastaa. Hän ei kuitenkaan tiedä mitään taustalla olevasta politikoinnista: tavalliset ihmiset eivät tiedä vampyyreita tai muita ulottuvuuksia ja niissä asuvia olentoja olevan olemassakaan, saati sitten siitä hauraasta rauhasta, joka ihmisten ja vampyyrien välillä vallitsee. Violetin isä valtion johtavassa asemassaan taas tietää, eikä voi riskeerata mitään hyökkäämällä vampyyrien maille tytärtään hakemaan.

Tämän kirjan vampyyrien maailma on julma – julmempi ja raaempi kuin monissa muissa nuortenkirjoissa, vaikka yhteneväisyyksiäkin löytyy. Tämänkin kirjan vampyyrit ovat yliluonnollisen kauniita ja seksikkäitä, ja vaikka Violet parhaansa mukaan yrittää pitäytyä halveksunnassaan, alkaa hän väistämättä tuntea vetoa vampyyriprinssi Kasparia kohtaan. Ehkä kyseessä on Tukholman syndrooma, tai kenties vuosituhansia vanha ennustus alkaa vihdoin toteutua Violet keskiössään. Jääkö Violetille lopulta valinnanvaraa, vai onko hänen kohtalonsa jo sinetöity…

Illallinen vampyyrin kanssa tuo vampyyritarinoihin jonkin verran uusia piirteitä. Ajatus eri ulottuvuuksista, joissa asuu monia muitakin olentoja, on mielenkiintoinen, ja sitä varmasti avataan enemmän The Dark Heroine -sarjan toisessa osassa Autumn Rose. Kuten sanottua, Gibbsin vampyyrit ovat raaempia, kuin nuortenkirjoissa on yleensä nähty. He ovat vaarallisia saalistajia, jotka purevat oikeasti ja tappavat säälimättä. Seksiäkään ei jätetä halun ja himon asteelle, ja sitä kuvaillaan hyvin suorasukaisesti. Kirjan takakannen K-16 maininta on hyvinkin paikallaan.

 

-----

Abigail Gibbs (s.1994), nimimerkki Canse12, alkoi 15-vuotiaana julkaista vampyyritarinaansa netissä, Wattpad.com -palvelussa, yksi luku kerrallaan. Kirjailijan nuoruus ja kokemattomuus näkyykin tarinassa jonkin verran, mutta kohdeyleisö ei ehkä kiinnitä huomiota samoihin asioihin kuin (vähän) vanhempi kirjastotäti. Tarinanpätkät, jotka Gibbs alunperin julkaisi nimellä Dinner with a vampire. Did I mention I’m vegetarian, saivat valtavan määrän lukijoita ja kommentteja. Kirjallisuusagentti huomasi kirjailijalupauksen, ja Gibbs solmi kustannussopimuksen kahdesta kirjasta. Nykyään Gibbs opiskelee englantilaista kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa.

 

 

Kaskiaho, Reija: Nikottelua

Myllylahti 2014

Reija Kaskiaho on kirjoittanut herkän, hauskan, rankan ja myös toivoa-antavan kirjan Nikosta, joka ei istu yhteiskunnan määrittelemään muottiin siitä millainen nuoren miehen tulisi olla. Niko ei ole kiinnostunut tytöistä, muttei myöskään koe sopivansa siihen kuvaan, jonka esimerkiksi monet tv-sarjat homomiehistä antavat.

Musta tuntui välillä entistä vaikeammalta elää, kun kaikki luulivat, että mä olin heti asustamassa käsilaukuilla, jos suuni avasin. Mä en voinut alun perinkään tajuta, miten koko homma oli niin älyttömän hankala. Toinen tykkäsi äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas sen veljestä, ja sillä sen olisi pitänyt olla selvä.

Homous ei ole mitenkään ihmeellinen asia, mutta silti se joillekin tuntuu olevan. Niko joutuu kärsimään nimittelystä ja jopa väkivallasta, ja vielä vanhojen kaverien taholta. Miksi pitää vihata niin kovasti, vaikka voisi vain antaa toisen olla. Homous ei ole kenenkään vika, eikä hetken mielijohde. Ihminen vaan tuntee mitä tuntee, ja onneksi on myös sellaisia ihmisiä, kuten Nikon paras kaveri Lihis, joille homouden kaltainen asia on merkityksetön.

 

Kirjan kerronta vaihtelee kahden eri ajankohdan välillä. Se seuraa tilannetta, jolloin Niko kertoo homoudestaan vanhemmilleen, ja aikaa paljastuksen jälkeen, kun Nikon täytyy selvitä odottamattomista seurauksista. Joka toisessa luvussa ollaan ajassa vähän myöhemmin, kun asiat ovat vanhempien kanssa taas kunnossa, mutta muu maailma askarruttaa. Niko kaipaa kipeästi läheisyyttä ja vierelleen toista ihmistä, mutta ei tiedä mistä ja miten sellaisen löytäisi. Tai jos löytää, niin miten sen ihmisen kanssa sitten kuuluu olla. Ajatuksissa ovat myös kiusaajat, joiden kohtaamista hän pelkää, eikä syyttä.

 

Mä menen olohuoneeseen, missä äiti ja isä istuvat. Sanon niille urheasti, että nyt on pojalla vähän asiaa ja telkkari kiinni kiitos. Sen jälkeen urheus mureneekin johonkin, ja mä unohdan kaiken, mitä muistilapussa lukee. Mä olen harjoitellut tätä mielessäni jo kauan, muttei se sitten olekaan niin helppoa. Mun kaapin ovi tuntuu raskaalta ja sen saranat narisevat ilkeästi.

Kirjan kieli on sujuvaa ja hauskaa, ja täynnä koukkuja, joita voisi jäädä makustelemaan pitkäksikin aikaa. Niko osaa nauraa itselleen ja saa lukijankin hymähtelemään. Toisaalta lukiessa joutuu kokemaan myös surua ja ihmetystä ihmisten suvaitsemattomuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Tullet, Hervé: Villit pallot

Tammi 2010

Villit pallot on hauska kuvakirja, joka laittaa lukijan osallistumaan tarinan etenemiseen. Lapsenmielisyyttä (tai lapsia) ehkä tarvitaan mukana leikkimiseen, mutta suosittelisin ohjeiden noudattamista – siten on kaikkein hauskinta.

Tekstiä on hyvin vähän ja yksinkertainen kuvitus on pääosassa. Erivärisiä palloja kehotetaan esimerkiksi painamaan, hankaamaan tai näpäyttämään. Sitten käännetään sivua ja katsotaan mitä saatiin aikaiseksi.

 

 

Kirjaa lukiessa voi opetella laskemista ja värejä tai vaikka oikean ja vasemman käsitteitä: eräässä kohdassa kirjaa käsketään kallistamaan tiettyyn suuntaan, ja mitenköhän seuraavan sivun palloille on käynyt...? No, sen saat tietää lukemalla kirjan.

 

 

Lopussa kysytään josko lukijaa kiinnostaisi aloittaa alusta uudelleen, ja pienten koelukijoiden kanssa olisi tosiaan voinut kyllästymättä ottaa vaikka kuinka monta kierrosta.

 

Ruuska, Kerttu: Elsa uimahallissa

Kuvitus Nadja Sarell

Oppi&ilo 2014

Uimahalliin tutustuminen oli meillä hetki sitten ajankohtaista, ja kuin tilauksesta saapui kirjastoon aihetta sivuava uutuus. Kirjan Elsa on lähdössä ensimmäistä kertaa uimahalliin äidin ja pikkuveljen kanssa, ja asiaan liittyy tietysti monenmoista uutta, ihmeellistä ja jännittävää.

Mitäköhän kaikkea sinne uimahalliin tarvitaan mukaan? Ainakin pyyhkeet, uimapuvut ja laudeliinat, ja kertyy sinne äidin kassiin aika paljon muutakin tavaraa. Mitä sitten täytyy tehdä ennen kuin pääsee itse altaalle? Pukuhuone on jännä paikka kaappeineen, ja avaimessa on hauska avaimenperä. Suihkussakin käydään ennen uima-altaita, ja lopulta sitten päästään pulikoimaan. Elsa harjoittelee hienosti vedessä liikkumista ja olemista.

Kaikkea uimahallireissuun liittyvää kuvaillaan perusteellisesti tässä hauskasti kuvitetussa ja tiedontäyteisessä kuvakirjassa. Lopuksi vielä kerrataan mitä kaikkea sitä mukaan tarvittiinkaan, mitä kuuluu uimahallin sääntöihin ja millä tavoin lapsi voi opetella vedessä olemista. Ainakin koelukija, innokas 5-v., jaksoi kuunnella, katsella ja omaksua tiedon tarkkaan.

Berry, Julie: Kunnes kerron totuuden

Suomentanut Kaisa Katteus

Tammi 2014

"Muista, että olen säästänyt sinut kahdesti."

Tarina on julma, mutta samalla myös kaunis rakkauskertomus. Teksti on kirjoitettu Judithin, kirjan päähenkilön, ajatuksin. Aluksi se saattaa tuntua hankalalta, mutta lopulta siihen tottuu. Kuitenkin kirja pitää sisällän varsin erikoisen rakkaustarinan.


Roswellin kylää ravisuttaa kahden nuoren tytön Judithin ja Lottien katoaminen. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palaa kotiin, mutta yksin. Ainoastaan Judith tietää mitä tapahtui, mutta hän ei pysty puhumaan kieli leikattuna. Äiti kieltää Judithia edes yrittämästä puhua.

"Olet palannut runneltuna. Jumala näkee, miksi sinun päällesi on langennut tällainen rangaistus. Mutta kyläläiset varmasti pelkäävät sinua. Sanovat vielä, että olet kirottu. -- Jos häpäiset meidät päästämällä pihauksenkin, saat nukkua täällä haravoiden ja lapioiden keskellä."

Rakkaus lapsuudenystävään Lucasiin sai Judithin taistelemaan hengestään. Judith tosin on epävarma saako vastakaikua.

Yllätit minut sanoillasi. "Tiesin että tulisit takaisin."
Tiesitkö?
Siinä tapauksessa tiesit enemmän kuin minä.
"Kaikki sanoivat, että olit kuollut, mutta minä..."
Nostin katseeni. Me katsoimme toisiamme silmiin.
Mitäs sinä Lucas sanoit, kun muut sanoivat, että olin kuollut? Mitä sinä toivoit?

Judith murtuu, kun kuulee, että Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa. Ironista kyllä, Mariasta tulee Judithin ainoa ystävä, joka jopa kannustaa ja opettaa Judithia puhumaan. Tietysti salassa.

Samoin kun Judithin rakkaus on vaarassa, myös Roswellia uhkaa väistämätön vaara - sota, jonka voittaminen ilman aseita näyttää mahdottomalta. Silti jokainen mies, myös Lucas, aikovat puolustaa kotiaan. Epätoivoinen Judith haluaa pelastaa rakastettunsa ja palaa painajaisiinsa.

Veren maku, kivun huuto, viimeiset selvät sanat jotka pääsivät huuliltani, hänen juomisesta keltaiset silmänsä, hänen tukahduttava kokonsa, painonsa, hajunsa, kädet jotkaa tarrasivat suuhuni ja leikkasivat pois ääneni.
Voin yhä kääntyä takaisin, mutta nyt minua odottaisi vain tuho.
Tämä ei ole rohkeutta. Tämä on vain sellaisen kuoleman valitsemista, josta voi olla apua sinulle.
Sinä kuolet, ja sitten minä kuolen. Se on yhdenlainen loppu kärsimykselle. Jos taas jäät eloon, menet naimisiin Marian kanssa,ja kuinka voin kulkea talosi ohi joka päivä ja nähdä siellä vaimosi? Varjostaisinko uutta elämääsi läsnäolollani, joka ei ole edes tervetullut? Sinun täytyy elää, vaikka avioliittosi merkitsisi sydämeni kuolemaa.
Mutta jos joku voisi pelastaa sinut - ja koko kaupungin- minä tiedän, kuka se joku on ja missä hän on. Ja minulla saattaa olla jotain, mitä hän haluaa.

Vähitellen kylää sitovat dramaattiset valheet aukenevat ja Judithin kohtalo ratkeaa.

Paretskoi, Jyri: Shell's Angles

Karisto 2013

Henri, Rudi ja Samu ovat parhaat kaverit. Kaikilla jo 15-vuotta mittarissa, tai ainakin melkein, ja riittävän iän myötä haaveissa mopokortti ja mopo. Mopon jälkeen seuraava askel olisi hommata mopon tarakalle tyttöystävä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta saahan sitä haaveilla. Kaikenlaisia ideoita syntyy, kun on vilkas mieli, ja yksi noista kuolemattomista on mopojengin perustaminen. Jengin nimi muodostuu helposti: Shell’s Angles, huoltoaseman kulmilla kun pyöritään, ja sitten puuttuvat enää logo ja liivit.

Henrin suuri ihastus, naapuriluokan Milla, on kuulemma hyvä piirtämään. Sehän voisi varmaan suunnitella pojille logon, ja samalla Henri voisi hurmata itselleen tyttöystävän. Just joo, ei ole aivan todennäköistä, ajattelee Henri, mutta yllättää itsensäkin alkamalla jutella Millalle kirjastossa. Juttu etenee nopeasti: logo syntyy, eka suudelma vaihdetaan ja yhtäkkiä Henrillä on kuin onkin tyttöystävä.

Kauan odotettu kesäloma alkaa ja edessä on vapauden aika. Moporistijengi ratsastaa kommelluksesta ja kepposesta toiseen, keskinäinen naljailu kukoistaa ja tunnelma on hyvin välitön. Parhaille kavereille voi kertoa mitä vain, ikäviäkin asioita, ja kirjan nuoret ovat myös aikuisia kohtaan melko avoimia. Tai ainakin pienen pakon edessä toilailut pystytään kertomaan ja tunnustamaan suoraselkäisesti.

Kirjan huumori on hulvatonta, henkilöhahmoilla on sana hallussa ja pojat taitavat olla poikia aina vaan. Ainakin nämä tapaukset hommaavat itsensä yhä uudelleen mitä mielenkiintoisimpiin tilanteisiin pienestä noloudesta välittämättä, ja täytyy sanoa kerronnan olevan monessa kohdin niin herkullista, että ääneen saa nauraa vesissä silmin.

Tarina muuttuu loppua kohden yllättäen aika rankaksi. Toki jo aiemmin on käsitelty Samun ikävää perhetaustaa, kuten myös Henrin äidin vuosia sitten tapahtunutta kuolemaa, mutta silti seuraava raskaansarjan hölmöily tuli minulle yllätyksenä. Inhimillisyyttä se tietysti on myös, että vaikkei yhtään tarkoita, voi suhteellisen pieni virhearviointi ja ajattelemattomuus johtaakin megaluokan mokaan, jonka seurauksia on vaikea tai mahdoton korjata.

Tämän kirjan tapauksessa kaikki päättyy lopulta hyvin. Tai ainakin siten, että elämä jatkuu, vanha porukka on edelleen kasassa, ja sama vanha totuus ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta” pätee yhä tulevissakin koitoksissa. Kenelle hommataan tyttöystävä seuraavaksi, ja onko se kenties Sofía Vergara vai ihan joku muu…? Shell’s Angles ratsastaa jälleen kirjassa Shell’s Angles ja kalajoen hiekat (2014).

Karisto 2014

Friester, Paul: Parku-Pöllö ei päästä ketään sisään

Lasten keskus 2014

Kuvittanut Philippe Goossens
Suomentanut Tanja Poskela


Humoristinen tarina alkaa, kun äitipöllö vannottaa Parku-Pöllöä avaamasta kenellekään ovea, kun hän lähtee hakemaan iltapalaa. Parku-Pöllö vakuutta tottelevansa. Ajankuluksi hän lukee satua sudesta ja seitsemästä kilistä. Satu on niin jännittävä, että se vallan pyyhkäisee mukaansa.

Kun oveen koputetaan Parku-Pöllö muistaa lupauksensa. Hän ei avaa ovea, ei vaikka koputtaja väitää olevansa Parku-Pöllön äiti. Lupaus on lupaus.

"Äiti on sanonut, ettei ketään saa päästää sisään." "Mutta minähän OLEN sinun äitisi!" ääni huusi. "Minulla on iltapala mukanani."
"Kuka tahansa voi sanoa noin", Parku-Pöllö tuhahti. "Ehkä sinä olet ilkeä menninkäinen, joka haluaa hotkaista minut makupalaksi. EI - en päästä ketään sisälle!"

Parku-Pöllö tuntee itsensä niin yksinäiseksi, että alkaa - parkua. Tilanne hälyttää paikalle muitakin metsäneläimiä. Toiset yrittävät auttaa, mutta uskooko Parku-pöllö, että oven takana on äiti.

Tarina on huvittava, mutta samalla valaisee, sitä kuinka tosissaan lapset voivat uppoutua tarinaan. Heille se saattaa olla totisinta totta. Jännittävä tarina voi luoda pelkoja oikeaan elämään. Toisaalta joskus lapset haluavat hiukan kokeilla rajojansa ottamalla asiat kirjaimellisesti. Käy tämä aikuisiltakin.

Parvela, Timo: Hyvän mielen iltasatuja

Kuvitus Virpi Penna

– KERRO satu!

WSOY 2012

– Hyvä on. Olipa kerran…

– Eikö se ole enää?

– Mikä?

– Se, joka oli kerran.

– En minä tiedä. Niin vain sanotaan aina satujen alussa. Voinko minä nyt jatkaa? Hyvä. Siis, olipa kerran kaunis prinsessa ja paha noita.

– Oliko se noita oikein paha?

– Oli. Tämä noita oli erityisen kuuluisa ilkeydestään.

– Sitten se on liian pelottava. Minä en pidä 

vaarallisesta ja karmeasta. Kerro joku muu satu.

Näin alkaa Timo Parvelan kirjoittaman ja Virpi Pennan kuvittaman satukirjan, Hyvän mielen iltasatuja, ensimmäinen satu, joka on nimeltään Kerro satu. Kirja sai meillä aikaan sen, että äitiä alkoi hymyilyttää heti lähdöstä ja kuulijakunta vaati uskollisesti joka ilta vuorossa seuraavana olevaa satua, jonka nimi oli muistettu kysyä ja painaa mieleen jo edellisenä iltana.

Kirjan sadut ovat sellaisia, kun sadut nyt yleensä ovat: välillä vähän pelottavia, kuten Kauhea susi, tai muuten ikäviä, kuten Kiusankappale. Onnellinen loppu löytyy tietysti kaikista, ja jokunen noita ja prinsessakin. Ovat nämä sadut sitten kyllä vähän erilaisiakin kuin monet muut: niin mielikuvituksellisia, ettei juonikulkuja ja tarinan lopputulosta välttämättä osannut arvata, ja niin hauskoja, että ääneen lukeminen oli välillä naurun takia vaikeaa. Parhaimmat naurut taitaa aikuiselle tulla monista lapsiperheen arkisista tilanteista, jotka naurattavat lähinnä silloin, kun tapahtuvat jollekin muulle tai kun sattumuksista on jo kulunut sopivasti aikaa…

Kenkäkaupassa Anna ei halunnut nauhakenkiä, koska niissä oli

nauhat. Tarrakenkiä hän ei huolinut, koska niissä oli tarrat. Punai-

sista kengistä hän ei pitänyt, koska ne olivat punaiset. Keltaiset

kengät hän olisi ottanut, jos ne olisivat olleet punaiset.

– Saanko minä nuo siniset? kysyi Anna.

– Et saa, vastasi äiti.

– Minä haluan, kiljui Anna.

Antti halusi rallitakin. Sellaisen missä oli numero. Tismalleen sa-

manlaisen kuin päiväkodin Eliaksella. Sellaisia takkeja oli kaupassa

vain yksi ainoa kappale. Antti halusi sen.

– Et saa, yritti isä.

– Minä haluan, nyyhkytti Antti.

Anna, äiti, Antti ja isä tapasivat jäätelöpaikan edessä. Annalla oli

jalassa siniset sandaalit. Antin uuden talvitakin hihat ulottuivat

kyynärpäihin.

– Kivat ja käytännölliset talvikengät, isä ihasteli Annan uusia 

kenkiä.

– Onpa mukavasti kasvunvaraa, äiti sanoi ilahtuneena Antin

uudesta talvitakista ja yritti venyttää sen hihoja.

Jos yhtään hymyilytti ja alkoi kiinnostaa miten ostosreissu etenee, löytyy vastaus sadusta Ei saa!. Myös kuvituksen takia kannattaa tämä kirja avata. Se on hauskaa ja osuvaa, ja sisältää paljon yksityiskohtia, joita on kiva lasten kanssa tutkiskella.

Osa tarinoista on aiemmin ilmestynyt Anna ja Antti -sarjan teoksissa.

Rouhiainen, Elina: Kesytön

Tammi 2012

Elina Rouhiaisen ihmissusisarjan ensimmäinen osa, Kesytön, osui käsiini palautuessaan asiakkaalta, ja kiinnitti huomioni välittömästi. Tumma kansi siluetteineen ja herkkine perhosineen tuntui lupaavan hyvää, ja sarjan nimi, Susiraja, laittoi myös heti mielikuvituksen laukkaamaan. On todella hauska lukea Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, ja vielä hauskempaa tietysti silloin, kun tarina on hyvä ja vie mukanaan, ja niin tämän kanssa kyllä kävi. Nyt olen jo hetken saanut odotella, että saisin hyppysiini sarjan toisen osan, Uhanalainen (2013). Kolmas osa, Jäljitetty, ilmestynee syksyllä 2014.

Sarjan päähenkilö, Raisa Oja, on tarinan alkaessa 17-vuotias. Hän asuu Helsingissä äitinsä kanssa, ja opiskelee kuvataidelukiossa. Tulevaisuudessa odottaa elämä kuvataiteilijana. Kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan ja Raisan elämä järkkyy, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Äiti ja tytär ovat aina eläneet kaksin, eikä Raisalla ole tietoa sukulaisista, joten on suuri yllätys, kun Kajaanin suunnalta löytyykin eno.

Epäluuloisena ja varuillaan Raisa muuttaa enonsa luokse pieneen Hukkavaaran kylään ja alkaa tutustua ihmisiin ja ympäristöön, yhtenä tavoitteenaan saada tietoa äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Alku ei ole uudessa koulussa helppo. Ilmapiiri on jotenkin outo, vihamielinenkin, mutta toisaalta Raisa tuntuu myös herättävän kiinnostusta. Syrjityn oloisen Nikon kanssa Raisa tuntee yhteenkuuluvaisuutta, ja heistä tuleekin kavereita. Toinen, joka väistämättä kiinnittää Raisan huomion on Mikael. Selvästi koulun suosituin poika, jolla on täydellinen tyttöystävä, ja johon muut oppilaat suhtautuvat kunnioituksella. Aivan kuin kukaan ei edes uskaltaisi katsoa Mikaelia silmiin. Hätkähdyttävän sinisiin silmiin, joihin Raisa taas tuntuu uppoavan tämän tästä.

Vähitellen arvoitus alkaa avautua ja Raisalle selviää Hukkavaaran salaisuus. Kylä ja sen ihmiset ovat yhtä kuin susilauma, ja laumalla on lauman säännöt ja hierarkia. Laumanjohtajan sana on laki. Tavallisiakin ihmisiä kylässä asuu, ainakin ajoittain, turismi kun vaatii kausittaiset työntekijänsä, mutta lauman salaisuuden tuntevia on vain jokunen.

Miksi Raisan äiti sitten halusi lähteä Hukkavaarasta, jättää yhteisön ja salata menneisyytensä Raisalta? Eihän äiti voinut susi olla, sillä olisihan sen nyt huomannut, kai? Raisa itse uskoo ainakin olevansa ihan tavallinen ihminen, ehkä… Ja Mikael, ihana alfauros Mikael – entä jos Raisan Mikaelia kohtaan tuntema vetovoima onkin todellista ja vielä vastavuoroista? Maailma ei Hukkavaarassa toimi ihan niin kuin muualla, ja susilauman tavat ovat omanlaisensa. Jopa laumanjäsenille saattaa paljastua yllätyksiä, ja moni kysymys on vielä vastausta vailla kirjan loppuessa. Onneksi on ne seuraavat osat...

Tammi 2013

Tammi 2014