Happonen, Sirke: Muumiopas

SKS (2012)

Ulkoasu ja taitto Anne Kaikkonen

Muumiopas ei ole lastenkirja. Se on hakuteos, muumimaailman Kuka kukin on -kirja, joka esittelee yli sata hahmoa ja hahmotyyppiä agentista ötökkä Salomeen. Mukaan ovat pääseet Tove ja Lars Janssonin alkuperäiset muumihahmot. Tietoa tarjoillaan hahmojen luonteista ja vaiheista, mutta Sirke Happonen on kirjoittanut tärkeimmistä hahmoista myös erilliset osiot, joissa hän kertoo esimerkiksi meidän maailmamme muumipeikoista.

MEIDÄN MAAILMAMME MUUMIPEIKOT

Keskuudessamme kulkevat muumipeikot ovat huomaavaisia ja kilttejä, he ovat sitä ihan oikeasti. He lähestyvät toisia kiinnostuneina ja harvoin loukkaavat ketään. Toisaalta he huomaavat aina jonkun, joka herättää heissä sääliä. He kokevat olevansa vastuussa kaikkien epäonnesta tai ainakin heidän tilansa kohentamisesta. Muumipeikot ovat niitä, joiden kuuluisi olla auttamassa maailman kriisialueilla. Koska he eivät mene, he potevat ikuista syyllisyyttä. Todennäköisesti he tuskin kestäisivätkään, sillä muumipeikot ovat hyvin herkkiä [..].

Joidekin hahmojen kohdalta löytyy myös ohje, miten tietyksi hahmoksi voi muuntautua.

MUUNTAUDU NIPSUKSI (mikrotason harjoitus)

Laske rahasi. Huomaat, että sinulla on liian vähän. Mikä olisi nopein keino saada lisää? [..] Jos tuttavasi soittaa jotain instrumenttia, värvää hänet katusoittajaksi. Tee suurikokoinen juliste, jossa ilmaiset hänen olevan suuri nimi. Kun tuttava musisoi, kerää rahat. Pidä ne itse, saahan tuttava kanavan itseilmaisuun. Kerro hänelle, että taide syntyy vasta tilanteessa, jossa on myös vastaanottaja. Jos hän ei enää halua soittaa, vaihda tuttavaa. Ihmisillä on yllättäviä taitoja, joita voi hyödyntää ainakin kerran. Lähde ajatuksesta, että kaikki halua vat auttaa sinua rikastumaan. Ethän sinäkään tyhjän panttina ole vaan hankit vaivalla näkyvyyttä. Mainosten laatiminen ja bisnesideoiden keksiminen on kyvykkäiden työtä, eivätkä muumit ja mymmelit sellaiseen ryhdy. He vain tekevät tai - mikä pahempaa - ovat.

Kirjan kuvitus on runsasta. Alkuperäisteosten lisäksi Sirke Happonen on poiminut aineistoa myös kuvitusluonnoksista ja käsikirjoituksista. Hiukan minua häiritsi se, ettei kaikissa kuvissa ollut tietoa siitä, mistä ne olivat peräisin. Lisäksi kiusaannuin siitä, että toisinaan hahmojen nimet kirjoitetaan pienellä, toisinaan isolla alkukirjaimella. Tekijä olikin liittänyt aivan kirjan loppuun hemuleille osoittamansa kappaleen, jossa hän kertoo, että Tove Janssonin omakin käytäntö oli tässä kohtaa epäyhtenäinen. Jopa Muumipeikko esiintyy joissain kirjoissa isolla, joissakin kirjoissa pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna.

Jos haluat nähdä, kun Sirke Happonen kertoo kirjastaan, katso se osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=pnxhbk2sfo8.

Lahtinen, Mysi: Hei me kokataan!

Tammi (c2013)

Kuvittanut: Karoliina Pertamo

Mysi Lahtisen ja Karoliina Pertamon yhteistyönä syntynyt Hei me kokataan! vaikuttaa laadukkaalta työltä. Luulen, että siitä on hupia ja hyötyä erityisesti sellaisessa perheessä, jossa kokkailua harrastetaan koko perheen voimin. Kirjan iloinen kuvitus puhuttelee niitäkin pieniä, joille ei vielä pitkään aikaan voi antaa veistä käteen sipulin pilkkomista varten, mutta sipulinpilkkomiskuvakin kirjasta löytyy. 

Kirjan ruokaohjeissa ei ole turhia kommervenkkejä ja neuvot ovat tarkkoja. 

Ripaus = esim. suolaa niin paljon kuin yhdellä kertaa saat otettua etusormen ja peukalon väliin.

Heti kirjan sisäkannessa on kuvattu keittiön tärkeimmät työkalut. Siitä voi tarkistaa, miltä ohjeessa tarvittavat välineet näyttävät. Itsekin opin vasta tästä kuvasta, miten kasari poikkeaa kattilasta.

Ohjeissa ilahduttaa myös se, että ruokien raaka-aineet ovat yleensä sellaisia, joita ei tarvitse lähteä lähikauppaa kauempaa etsimään. Mukana on myös ohje kesän ensimmäiselle raparperikiisselille sekä nokkossopalle. Samalla kuitenkin neuvotaan, että kiisselin syntyy myös marjoista ja nokkosen voi korvata pakastepinaatilla.

Kehystarina ruuanlaittotaitoja opettelevista Tuulista ja Akusta viihdyttää tulevia ruuanlaittajia. Pidin siitä, että lapsia ruuanlaiton saloissa avustaa nimenomaan isoisä.

Lopuksi kirjassa annetaan neuvoja pöydän kattamiseen ja kerrotaan hyvistä ruokailutavoista. Kuvitus ja teksti on yhdistetty niin, että neuvot on kirjattu ikään kuin lautaselle. Samasta kuvasta näkee, että haarukka tulee lautasen vasemmalle puolelle ja veitsi oikealle.

Loppukaneettina todetaan, että kaikki kuuluisat kokitkin ovat aloittaneet alusta. 

Rohkeus, uteliaisuus ja mielikuvitus ovat ruuanlaiton suola ja mausteet. Ne on hyvä pitää aina mielessä.

Hämäläinen, Karo: Hurraa Helsinki!: ikioma kaupunki

Tammi (2012)

Kuvittanut: Salla Savolainen

Vietin joku aika takaperin Helsingissä kokonaisen päivän. En tunne pääkaupunkiamme kovin hyvin, mutta Kiasman pääoven sentään tiedän ja niinpä sovin tapaamisen lounasseuralaiseni kanssa sen luo. Kiasman kaupan näyteikkunassa oli sopivasti esillä Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki. Se olisi soveltunut erinomaisesti lukemiseksi kotimatkalle, sillä en ollut ehtinyt tutustua tähän kuvakirjaan, vaikka se ilmestyi jo vuosi sitten, ja vaikka se sai Finlandia Junior -ehdokkuuden, jonka viimeistään olisi pitänyt sytyttää niin paljon kiinnostusta, että olisin lukenut kirjan. Valitettavasti oli maanantai, ja Kiasma kauppoineen oli kiinni, joten en voinut tehdä heräteostosta vieläkään. Päätin kuitenkin hetimiten hommata kirjan käsiini ja kirjoittaa siitä tänne.

Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki julkaistiin Helsingin design-juhlavuoden kunniaksi. Samalla se juhlisti Helsingin kahtasataa vuotta pääkaupunkina. Designin ja Helsingin lisäksi kirjaan tarvitaan tietenkin tarina. Se alkaa siitä, kun mehukannu hajoaa, ja helsinkiläisperhe lähtee ostamaan rikkimenneen tilalle uutta. Perhe suuntaa kutosen raitiovaunulla kohti kirppistä. Tietoruudussa kerrotaan, että liikennettäkin pitää suunnitella ja annetaan linkkivinkki, jonka avulla lukija voi seurata raitiovaunujen matkaa reaaliaikaisesti. Varsinainen Helsinki-opas kirja ei kuitenkaan ole, vaikka Helsinkiä tunteva lukija voikin bongailla tuttuja paikkoja perheen matkan varrelta.

Kirjasta on iloa monen ikäiselle lukijalle. Salla Savolaisen tarkat kuvat ilahduttavat lukutaidotontakin ja tietoruuduista aikuinen saa uutta informaatiota tai voi kerrata tietojaan suomalaisesta muotoilusta ja muotoilijoista. Aivan kaikki on jonkun suunnittelemia, niin kolajuomapurkki kuin bussikatos. Tarinaan voi toki tutustua ilman tietoruutujakin. Hauskana bonuksena on aukeaman kokoinen peli, jossa edetään noppaa heittämällä design-esineestä toiselle eksynyttä isää etsien.

Englanninkielisille kavereille voi vinkata Elina Heleniuksen käännöstä Hooray for Helsinki!: our very own city ja aivan pienet voivat mutustella Mini-Helsinki-katselukirjan tukevia aukeamia. Katselukirja on tekstitön, mutta ilahduttaa silti myös aikuista. Se on koottu Hurraa Helsinki -kirjan kuvamateriaalista.

Niemelä, Reetta: Heppastelua

Lasten Keskus (2012)

Kuvat: Marjo Nygård

Heppastelua-kirjan tapahtumat sijoittuvat Kiitolan ratsastuskouluun, jossa 10-vuotiaan Amirin ja vuotta nuoremman Ilonan touhuja ohjaavat Piia- ja Marketta-nimiset aikuiset. Lapset ovat onnellisia hevosten kanssa puuhaillessaan ja eräänä päivänä he alkavat pohtia, miten he voisivat heppastella niin, että hevosilla olisi mahdollisimman hyvä olla.

Heppastelua on monipuolinen kirja. Siinä tarinaan yhdistyy tietoa ja tunnekasvatusta. Myös kuvista ja kuvien teksteistä saa paljon lisätietoa. Tekijät ovat keksineet käyttää symboleja tietoaineksen jäsentämiseen. Riimunarulla merkityt laatikot auttavat syventämään hevostietoja. Niitä voi tutkia vaikka heppakerhossa. Omenalla merkityt haukkapalat sisältävät pieniä, mutta tärkeitä tiedonmurusia. Porkkanat puolestaan tarjoavat mielenkiintoista pohdittavaa. Avain merkitsee erilaisia puuhia: ohjeita, kirjoitusvinkkejä tai reseptejä tallipuuhiin tai kepparitallille. Höyhen taas kannustaa kokeilemaan, miten kuvittelu auttaa voittamaan pelon tai huolet tai muuttamaan asennetta myönteisemmäksi. Höyhen-harjoitukset eivät liity pelkästään heppasteluun vaan niitä voi hyödyntää myös muussa elämässä:

Syväjuurinen puu -harjoitus auttaa olemaan rauhallinen ja levollinen hevosten seurassa: 

Seiso paikallasi ja kuvittele, että olet kaunis puu. Tunne, miten juuresi kaivautuvat syvälle maahan ja imevät ihanaa, raikasta vettä. Jokainen lehtesi kimaltaa auringossa ja nauttii pehmeästä tuulesta. Mikään ei voi kaataa sinua. Kun ratsastat tai olet vaikka kokeissa koulussa, olet yhä sama puu, jonka juuret ovat syvällä maassa. 

Lapset oppivat, että ihmiset ja hevoset ovat loppujen lopuksi kovin samanlaisia ja pitävät samoista asioista. He huomaavat, että jokainen voi vaikuttaa omalla esimerkillään myös siihen, että kaikkia hevosia kohdellaan hyvin. Älä tee toiselle mitään, mitä et toivo tehtävän itsellesi.

Rajala, Pertti: Selkoraamattu : raamatunkertomuksia selkokielellä

LK-kirjat (2012)

Kuvat: Salli Parikka Wahlberg
Ulkoasu: Tuija Kuusela

Pertti Rajala on mukauttanut aikaisemmin osia Raamatusta, mutta nyt hän on tarttunut rohkeasti koko Raamattuun ja valinnut sieltä keskeiset kohdat Selkoraamatuksi.

Raamatussa on kaksi osaa:
Vanha testamentti ja Uusi testamentti. 
Vanha testamentti kertoo
Jumalan toiminnasta
ennen Jeesuksen syntymää.
Uusi testamentti kertoo
Jeesuksen elämästä ja
hänen oppilaittensa toiminnasta
sekä Jeesuksen seuraajien eli
ensimmäisten kristittyjen vaiheista.

Selkokielellä tarkoitetaan kieltä, joka on suunnitelmallisesti muokattu helpommaksi lukea ja ymmärtää. Selkosuomessa pyritään välttämään vieraita sanoja ja vaikeita rakenteita. Yhdelle riville tulee yleensä vain yksi ajatus.

Selkokieliset tekstit suunnataan tavallisesti erityisryhmille, esimerkiksi maahanmuuttajille, mutta mikään ei estä ketä tahansa lukemasta sitä. Selkoraamattu on paljon alkuteostaan lyhyempi, sen avulla raamatunkertomuksia on helppo kerrata, vaikkei lukemisessa tai luetunymmärtämisessä vaikeuksia olisikaan. Kirja soveltuu myös ääneenluettavaksi. Tekstit ovat yleensä aukeaman tai parin pituisia.

Ihme häissä

Jeesus oli saanut kutsun häihin.
Myös Jeesuksen äiti Maria ja
Jeesuksen opetuslapset olivat häissä.

Häät pidettiin Kaanan kylässä.
Sinne tuli paljon ihmisiä ja
heille tarjottiin ruokaa ja viiniä.

Sitten viini loppui kesken.
Se oli noloa.

Maria, Jeesuksen äiti,
kuuli ongelmasta.
Maria kertoi asiasta Jeesukselle.

Talossa oli tyhjiä vesiruukkuja.
Jeesus antoi määräyksen palvelijoille:
-Täyttäkää astiat vedellä,
Jeesus käski.

Palvelijat tottelivat.
Kun juhlien isäntä maistoi vettä,
se olikin muutunut viiniksi.
Ihme oli tapahtunut.
Jeesus oli muuttanut veden viiniksi. (Johannes 2:1-12)

Salli Parikka Wahlbergin kuvitus havainnollistaa tekstiä hyvin.

Maakuntajohtaja Pertti Rajala on kiistatta Suomen tuotteliain selkokirjailija.  Hänet on palkittu tästä työstä selkokirjatyöryhmän myöntämällä Seesam-palkinnolla (2011).

Fretti

Perhemediat (2012)

Toimittaja: Anna Kylmänen
Kansikuva: iStockphoto
Kannen piirroskuva: Maria Riivali
Kannen ulkoasu: Heidi Kiviaho
Taitto: Ville Rautio

Kissoja tai koiria käsitteleviä kirjoja löytyy pienestäkin kirjastosta useampia, mutta frettiä käsittelevää suomenkielistä kirjaa on ollut vaikea löytää. Nyt Perhemcdioiden Minun lemmikkini -kirjasarjassa on ilmestynyt frettikirja. Kirja on suunnattu nuorelle lukijalle, ja siinä on saatesanat myös vanhemmille, joiden luokse lapsi suunnistaa mukanaan kuningasidea fretin hankkimisesta.

Mikä se fretti on? Fretti on lihansyöjä, joka kuuluu näätäeläinten sukuun. Sen sukulaisia ovat minkit, saukot ja kärpät. Fretti on pitkä ja kapea eläin, joka liikkuu niin halutessaan uskomattoman nopeasti ja ketterästi. Aikuinen naarasfretti painaa kirjan mukaan yleensä 400 grammasta puoleentoista kiloon ja pituutta sillä on korkeintaan puoli metriä. Urokset ovat naaraita reilun kymmenen senttiä pidempiä, ja ne voivat painaa jopa kolme kiloa. Fretin biologista alkuperää ei tunneta tarkasti. Luultavasti ihmiset käyttivät rotan ja kaniininmetsästyksessä alun perin villihillereitä. Vuosisatojen kuluessa kesytettyjä villihillereitä alettiin jalostaa sekoittamalla eri villihillerilajeja, kunnes syntyi se eläinlaji, joka nykyisin tunnetaan frettinä.

Kirja kertoo fretistä lemmikkinä, sen päivittäisestä hoidosta ja mahdollisista sairauksista. Myös fretin lisääntyminen käydään läpi. Kautta koko kirjan muistutetaan lemmikinomistajan vastuusta joka ikisenä päivänä lemmikin koko elämän ajan. Nuori (tai vanhakaan) lemmikinottaja ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka paljon lemmikin hoitamiseen kuluu aikaa ja siksi kirjasta löytyy myös perheen frettitesti, jonka tarkoituksena on selvittää, onko koko perhe valmis lemmikin hankkimiseen.

Minun lemmikkini -sarjaan sisältyy kirjoja monesta muustakin eläinlajista kuin aikaisemmin mainitsemistani kissasta ja koirasta, esimerkiksi marsusta, chinchillasta, lemmikkisiilistä, minisiasta, vuohesta ja vesikilpikonnasta. Myös akvaario ja merivesiakvaario ovat saaneet oman kirjansa.

Lindeberg, Minna: Aimo ja Unto

Schildts & Söderströms (2012)

Alkuteos Allan och Udo 

Teksti: Minna Lindeberg

Kuvat ja ulkoasu: Linda Bondestam

Suomennos: Titta-Mari Marttinen

Halusin kirjoittaa uudehkosta kuvakirjasta, jossa sivutaan jouluteemaa. Aloitin sopivan kirjan hakemisen laittamalla kirjaston tarkennettuun aineistohakuun hakusanaksi 'joulu', luokka-valikosta valikoin 'kuvakirjat' ja vuosirajaukseksi '2012'. 

Minna Lindebergin ja Linda Bondestamin runokuvakirja Aimo ja Unto ei ole tyypillinen joulukirja sen paremmin tarinaltaan kuin kuvitukseltaankaan, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin jouluun. Kirja kertoo kahdesta keskenään hyvin erilaisesta miehestä. Aimo on kahdeksankymppinen valaisinliikkeen omistaja ja Unto on eläkkeellä armeijan leivistä. Pari he ovat olleet jo iät ja ajat. Unto vaikuttaa kovin tyytymättömältä elämäänsä:

”Nyt olen vanha jäärä tarpeeton,
joka ihan turhaan yhä täällä on”,
Unto Bismarck huokaa.
”Mennyt maineeni takaisin tuokaa!”

Aimo yrittää parhaansa mukaan piristää Untoa, mutta tämä vain kiukkuaa:

”Mene tiehesi, vie kukat ja kuuset pois, en juhli ollenkaan. Istun keittiössä, kunnes joulu on ohi kokonaan.”

Aimo ohjaa Unton yhteisille päikkäreille, mutta jopa unissaan Unto on tyytymätön puolisoonsa:

”Päästä irti, senkin kuvatus!”
Hän huutaa hirveyksiä korvaan Aimon,
jota oikeastaan rakastaa:
”Eikö täällä hetken rauhaa saa?
Älä kulje mukanani, älä roiku kannoillani!”

Onneksi uni saadaan Aimon neuvokkuuden avulla loppumaan. 

Tarinan loppu on seesteinen:

”Ihmisen on hyvä olla kaksin.

Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää,

miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.”

Tiesitkö muuten, että Päivi Heikkilä-Halttunen on tavannut kirjoittaa Lastenkirjahylly-blogissaan joulukirjoista aina joulukuussa? Blogi löytyy osoitteesta http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/.

Wieslander, Jujja: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Mäkelä (2012)

Stora boken on Mamma Mu och Kråkan

Teksti: Jujja ja Tomas Wieslander

Kuvitus: Sven Nordqvist

Nuotit: Backa Hans Eriksson

Suomentajat: Pirjo Santonen ja 

Terhi Leskinen

Mimmi Lehmä on kummallinen lehmä, joka kiipeää puuhun, ajaa polkupyörällä ja yrittää tehdä kaikkea sitä mitä lapsetkin. 

Varis on Mimmi Lehmän ystävä, vaikkei aina sitä olekaan valmis myöntämään. Se yrittää jatkuvasti muuttaa Mimmi Lehmää:

Varis asetti siivet lanteilleen ja katsoi Mimmiä tiukasti.  

- Mikset sinä voi seistä omalla paikallasi ja märehtiä ja toljottaa niin kuin tavallinen lehmä!?

- Niinhän minä teenkin, Varis. Välillä. Mutta en aina. Se on niin tylsää.

Toisinaan Mimmi kuitenkin yllättää Variksen käyttäytymällä kuin tavallinen lehmä. Ainakin hetkisen aikaa.

- Hei Mimmi, Varis sanoi kiireesti. - Isäntä tulee! 

Mimmi haukkasi tukon ruohoa. 

- Vai niin, se totesi rauhallisesti. 

Varis viuhtoi siivillään ja raakkui. 

- Leikitään, ettei mitään erityistä ole tekeillä, se sanoi nopeasti. - Leikitään, että sinä vain seisot laitumella ruohoa syömässä. 

Mimmi katseli ympärilleen. - Mutta eihän minun tarvitse leikkiä mitään sellaista, Varis, se sanoi. - Minähän vain seison laitumella ruohoa syömässä! 

Varis näytti hämmästyneeltä. - Vai niin? se sanoi. - Mutta etkö sinä ole tänään hypännyt aidan yli tai kiivennyt puuhun tai ajanut pyörällä tai tehnyt mitään muuta kummallista? 

Mimmi Lehmä pudisti päätään.  - En se sanoi.  - En yhtään mitään kummallista. Se haukkasi tukon ruohoa ja mietti vielä vähän aikaa.  - Ai niin, hyppäsinhän minä aidan yli ja ajoin vähän pyörällä aamupäivällä, se sanoi.

Jujja ja Tomas Wieslander ovat koonneet tähän kirjaan Mimmi Lehmä ja Varis -kuvakirjojen kertomuksia, muita tarinoita, lauluja nuotteineen sekä lasten runoja ja ajatelmia. Tekijät lupavat, että tekstit soveltuvat ääneenluettavaksi. Kirjastonhoitajana ihastuin erityisesti tarinaan, jossa Mimmi Lehmä vierailee kirjastossa:

- Kirjastossa oli hirveän hauskaa, Mimmi Lehmä sanoi. 

- On niin mukavan näköistä, kun lapset istuivat lukemassa ja katselemassa kirjoja ja kuuntelemassa musiikkia. Mutta yksi huono puoli siellä oli.  Siellä oli vain kolme jakkaraa. Ja kaksi niistä oli liian pieniä minulle. 

- Totta kai oli! Varis huusi. - Lastenhan niissä pitäisi istua lukemassa eikä lehmien! 

- Ja ammuu. Siinä, joka oli tarpeeksi iso. Siinä ei ollut reikää häntää varten. 

- Eikä sellaista tarvitakaan, sanoi Varis. - Ei kirjastossa.

- Tarvitaanpas, sanoi Mimmi. - Häntään sattuu ihan kamalasti, jos sen päällä istuu.

- Lehmä kirjastossa!sanoi Varis. - Saan kohta siipihalvauksen. 

- Mutta tänään isäntä tuli kirjastoon, Mimmi Lehmä kertoi. - Hän toi sinne penkin, jonka hän oli itse tehnyt ja jossa on reikä häntää varten! Eikö olekin kivasti tehty? 

- Onko hän ihan viisas!? raakkui Varis.  - Ilmeisesti on sitten olemassa isäntiä, jotka eivät ole yhtään älykkäämpi kuin lehmänsä!

- Hänestä minä lypsän paljon paremmin sen jälkeen, kun olen käynyt kirjastossa, sanoi Mimmi.  - Sen takia hän teki penkin.

Kirjanautinnon viimeistelevät Sven Nordqvistin mainiot kuvat. 

 Tämä kirja kannattaa pitää mielessä, kun kirjoitat joulupukille.

Strid, Jakob Martin: Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi

Otava (2012

Tanskankielinen alkuteos: Den utrolige historie om dem kæmpestore paere

Suomentanut Päivi Kivelä

Jo kirjan nimi Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi : (eli kertomus siitä, miten Jeremias Jylhävirta pääsi takaisin hänelle kuuluvaan virkaan Poutarannan pormestariksi, kaupungin asukkaiden suureksi iloksi, kaikkien paitsi yhden) ilmaisee paljon siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan.

Poutarannan pormestari on ollut kokonaisen vuoden häviksissä, kun Miksun ja Sebastianin onkeen takertuu pulloposti. Vaikuttaa siltä, että sen on lähettänyt pormestari itse. Pullopostin mukana tulee siemen, jonka kaverukset kylvävät heti maahan. Arvaatkos, mitä siitä kasvaa?

Pullopostin mukana tulleesta siemenestä kasvaa jättipäärynä. Varapormestari Oksa vaatii hävittämään sen, ja onnettomien yhteensattumien johdosta Miksu ja Sebastian joutuvat ontoksi koverretussa päärynässä mereen. Kun varapormestari vielä ampuu heidän peräänsä, ystävykset päättävät muuttaa päärynän merikelpoiseksi alukseksi ja jatkaa matkaansa kohti salaperäistä saarta. Onneksi päärynä on täynnä monenlaista käyttökelpoista kamaa, joka kannettiin sinne sateelta suojaan, kun Miksun ja Sebastianin talo vaurioitui päärynän kasvaessa.

Merimatka sujuu pääosin leppoisissa merkeissä, ja kaikki matkalaisten kohtaamat henkilöt osoittautuvat avuliaiksi. Salaperäisen saaren etsinnän kannattaisi kuitenkin jättää sikseen:

Kukaan, joka on esiny salaperäistä saarta, ei ole koskaan tullut takaisin! Ensin pitää päästä Karmean merihirviön ohi. Se on 50 metriä pitkä ja voi puraista laivan keskeltä poikki. Mutta sen jälkeen tulee vielä pahempaa: Yönmusta meri. Se on merimiesten kauhu. Sen ikuisessa pimeydessä mellastavat aaveet ja kummitukset.

Sekä kuvitus että teksti ovat J. M. Stridin käsialaa. Teksti on osa kuvitusta, tekstityyppi on erikoinen ja tärkeitä ilmaisuja on korostettu. Jo kirjan kannessa on paljon katsomista ja sivut täyttyvät hurmaavista yksityiskohdista.

KUMMU, ESSI & MAIJALA, MARIKA: Puhelias Elias

Teksti: Essi Kummu

Kuvitus: Marika Maijala

Tammi 2012

Puhelias Elias ei mielestäni ole paras mahdollinen nimi tälle kirjalle, sillä se luo vääriä ennakko-odotuksia. Toki rivien välistä pystyy tulkitsemaan, että Elias on tavallisesti puhelias, mutta nyt hän on hiljainen ja mietteliäs.  Ensinnäkin hän kaipaa ystäväänsä Priitä, joka asuu kaukana meren toisella puolen, näkymättömän punaisen langan päässä. Toisekseen Elias on ekaluokkalaisena vielä hieman hämmentynyt koulumaailmasta, jossa puhua saa vain luvan kanssa tai sitten välitunnilla. Vaikein asia on kuitenkin se, että äiti ja isä ovat eronneet. Isällä on uusi asunto ja uusi kumppani, vieraita molemmat. Äitiä on ikävä, mutta onko äiti tullut allergiseksi isälle ja ehkä Eliaksellekin?

-       Voivatko äidit ja lapset tulla allergisiksi toisilleen? kysyy Elias.

-       Vanhempien ja lasten ei ole mitenkään mahdollista tulla allergisiksi toisilleen, äiti sanoo.

-        Onko varma?

-        Satavarma.

Äiti kumartuu lähemmäs Eliasta ja supattaa vielä:

-       Sitä paitsi minä olen vakaasti sitä mieltä, että oikein rakkaista ihmisistä ei ole edes mahdollista erota. Se johtuu siitä, että niiden kanssa on kumminkin koko ajan, mutta vain vähän eri tavalla.

Kirjan tarina auttaa ja rohkaisee avioerotilanteessa elävää lasta – alkaahan Eliaskin lopulta puhua. Silti kertomukseen kiinni pääseminen vaatii paljon. Keitä kaikki henkilöt ovat? Mitkä ovat heidän välisensä suhteet? Mikä on mennyttä ja mikä nykyhetkeä? Yksityiskohdista on itse osattava koota kokonaisuus, koska kirjailija ei tarjoa valmista selitystä.

Puuväreillä piirretty kuvitus on tavanomaisesta poikkeava, mutta mahtaako se viehättää lapsia? Eliaksen haikeaan mielialaan sopii kyllä tällainen harmaasävyinen väriskaala. Henkilöt ovat vailla ääriviivoja ja toisinaan miltei sulautuvat taustaan. Puut, talot, linnut – kaikki on piirretty niin kuin lapset piirtävät, mutta tarkemmin katsoessa löytää paljon pieniä yksityiskohtia. Itse asiassa Eliastakin joutuu joskus kuvasta hakemaan, niin pieni hän tuntee olevansa suuressa maailmassa.

Asher, Jay & Mackler, Carolyn: Sinä ja minä sitten joskus

Otava (2012)

Englanninkielinen alkuteos The future of us
Suomentaja Laura Honkasalo

Eletään vuotta 1996. Vain alle puolet yhdysvaltalaisista lukiolaisista on käyttänyt internetiä. Kun Emman äitipuoli saa vauvan, Emman isä tahtoo hyvitellä esikoistaan ja lähettää Emmalle lahjaksi tietokoneen. Naapurissa asuva Josh tuo rompun, jonka oli saanut postissa. Nettipalvelin antaisi sata ilmaista käyttötuntia, kun Emma rekisteröityisi käyttäjäksi. Emma laittaa rompun koneeseen ja pääsee kirjautumaan nettipalveluun. Sitten ruutu jähmettyy ja sille avautuu hitaasti uusi nettisivu, jonka yläreunassa lukee Facebook. Sivulla on kuvia tuntemattomista ihmisistä ja pieniä kirjoituksia. Emma hämmentyy.

Yhtäkkiä huomaan jotain sinisen palkin alla ja värähdän. Siinä on kuva naisesta, joka istuu rannalla ja vieressä lukee Emma Nelson Jones. Nainen on kolmikymppinen ja hänellä on kihara ruskea tukka sekä ruskeat silmät. Vatsassani kutkuttaa, sillä nainen näyttää tutulta.

Liian tutulta.

Kun siirrän kursorin nimen päälle, nuoli muuttuu kädeksi. Klikkaan ja näkyville latautuu uusi sivu. Nyt kuva on isompi ja tietoja on niin paljon, etten tiedä, mistä aloittaisin lukemisen. Keskimmäisessä palstassa on sama kuva pienempänä ja vieressä lukee:

Emma Nelson Jones

Harkitsee raitoja.

4 tuntia sitten * Tykkää *Kommentoi 

Luen, että Emma Nelson Jones kävi Lake Forestin lukiota. Hän on naimisissa Jordan Jones Jr. -nimisen miehen kanssa ja hänen syntymäpäivänsä on 24. heinäkuuta. Vuotta ei kerrota, mutta syntymäpäivä on sama kuin minulla.  

Emma Nelson Jones on Emma itse. Emma pääsee lukemaan Facebookiin tulevaisuudessa kirjoittamiaan päivityksiä ja törmää lukuisiin uusiin asioihin.

Puhun enimmäkseen pojistani ja YouTubesta. Se on kai jokin leffasysteemi.

Nuorella Emmalla ei ole hajuakaan siitä, mikä tekstari on tai päivitys. Entä miten tulevaisuudessa voi tsekata netin ajaessaan? Onko Emmalla kenties tietokone autossaan? 

Emma jakaa yllättävän löytönsä Joshin kanssa ja nuoret huomaavat, että heidän tekemänsä valinnat vaikuttavat heti myös uusiin päivityksiin. Joshin tulevaisuus vaikuttaa niin lupaavalta, että hän pelkää Emman sotkevan sen nykyisyyden tekemisillään. Josh on ollut pitkään niin ihastunut Emmaan, ettei ole muita tyttöjä huomannutkaan, mutta tilanteet muuttuvat. Yhtäkkiä  Joshilla alkaa riittää vientiä ja Emmakin joutuu miettimään, mitä loppujen lopuksi tuntee Joshia kohtaan. 

Kirja on nopealukuinen ja rakenteeltaan selkeä. Siinä vuorottelevat Emman ja Joshin näkökulmasta kirjoitetut luvut. Suosittelen tätä kirjaa myös vähän lukeville nuorille miehille ja naisille, sillä teksti tuntuu etenevän hyvin, kun luvut ovat lyhyitä ja vaihtuvat tiheästi. 

Lehtinen, Tuija: Pesää!

Otava (2012)

175 sivua.

Vähän aikaa sitten sain sähköpostiviestin, jossa pyydettiin suosittelemaan yhdeksäsluokkalaisille sopivaa kirjaa. Toivomuksia oli kaksi: kirjan pitäisi puhutella sekä tyttöjä että poikia ja sivuja siinä saisi olla korkeintaan 200. Tässä se nyt on: Tuija Lehtisen uusi nuortenkirja Pesää! sopii annettuihin kriteereihin loistavasti. 

Takakansitekstin mukaan kirja sisältää "hulluja tilanteita, hyvää läppää, rakkautta ja pettymyksiä - 15 koukuttavaa tarinaa pikkukaupungin kuumasta kesästä". Kun teoksen nimikin on monimerkityksellinen, kirjan voisi kuvitella kelpaavan yläkoulua päättävälle nuorelle. 

Kyseessä on Tuija Lehtisen 99. kirja. Näin Tuija L. kertoo Kirsin kirjanurkkaan lähettämässään kommentissa 28.9.2012: "Sadas eli Tuhansien aamujen talo tuli viikko sitten käsiini ja numero 99 Pesää! tällä viikolla. Väärässä järjestyksessä, mutta minulle merkitsee vain se, missä järjestyksessä olen ne itse kirjoittanut."

Lehtinen kierrättää taitavasti tarinoissaan samoja aineksia, joita on käyttänyt jo aikaisemmassa tuotannossaan. Tarinoiden päähenkilöinä on sekä tyttöjä että poikia, ja samat tyypit esiintyvät useammassa tarinassa. Sattumukset ovat suhteellisen harmittomia ja teksti soljuu mukavasti. Kirjan nimen perusteella oletin, että teksti voisi olla melko roisiakin, mutta sitä se ei ollut. Toisinaan puhe on siitä, mistä puute: 

- Mä tykkään enemmän kaksijalkaisista tipuista.

- Mä en tajua, mä katsoin sitä ymmälläni. - Kaksi jalkaahan linnuilla on.

- Maan päällä kävelevistä, Renne selvensi. - Joilla on pesä jalkojen välissä eikä puussa. 

Koko ajan pysytään asioissa, jotka voisivat tapahtua nuorelle lukijalle itselleenkin tai ainakin jollekin tutulle nuorelle. Pesänjakajat-niminen tarina kertoi Jonnasta, jonka vanhemmat tekevät eroa. Aluksi äiti ja isä jakavat huoneen jeesusteipillä ja kasaavat tavarat röykkilöiksi seinustoille. Pesänvaltaajat-tarinassa puolestaan löydetään saunanpesästä kissanpentuja ja jossain tarinassa innoittajana toimii mehiläispesä.

Lehtinen on parhaimmillaan sanaleikeissä.

- Bändille pitää keksiä parempi nimi, Mötikö tokaisi. - Nörttikopla antaa meistä tunkkaisen kuvan.

- Angry Nörts? Happo ehdotti.

- Säkylä, Itkonen heitti.

- Mikä itu Säkylässä muka on? Sippe kummasteli. - Eikö se ole joku inttipaikka?

- Säkylä on älykäs, Itkonen virnisti.

- Äly... ai takaperin, Happo tajusi. - Siinä on oikeesti jotain.

- On joo, Mötkö myönsi.

- Mun mielestä sekin on vähän tunkkainen, Sippe vänkäsi.

- Eikä ole, Itkonen väitti. - Nimi paljastaa paljon kuulijalle.

- Ne mitään tuollaisia palidromeja tajua, Sippe vastusti.

- Jätkä ei edes tiedä, mkä on palidromi, Itkonen taivasteli.

- Elli kusi sukille, Happo lausui vakavana. 

- Kuka Elli? Mötkö innostui. 

Enricon Pizzeriaa pitää supisuomalainen Erkki, joka bisnestä edistääkseen pyrkii miellyttämään naisasiakkaita. Tätä tarkoitusta varten värjää tukkansa mustaksi ja sirottelee puheeseensa italiaa muistuttavia sanoja. Apunaan hänellä on Vinski, Vince, jonka tyttöystävästä tuli ex-tyttöystävä, kun tyttö iski silmänsä lupaavaan nuoreen malliin, Mikeen. Pojilla on siis kana kynimättä.

Mä ajoin hitaasti kaupungin läpi ja sain pääkadulla kannoilleni pitsamopon. Vinski seilasi takana ja irvisteli. Jätkä kaipasi kuriin panoa. Mä poikkesin reitiltä ja ajoin pitserian eteen, pysäköin ja istuin ulkona olevaan pöytään. Viski ilmaantui hetken kuluttua ja löi listan mun eteen. - Numero kuusitoista on pelkkää kasvista, sopii sun linjoille, mallipoju, Vinski suositteli. 

Mä en ollut kuulevinani, vaan tutkailin rauhassa listaa. Vinski katosi keittiöön ja olis varmaan jäänyt sinne, ellei mun vieruspöytään olisi istunut kaksi naista. Sen oli pakko tulla palvelemaan niitä, ja kun ne oli saaneet listat, mä huudahdin: - Tarjoilija!

Vinski tuli nuivana mun luokse, ja mä ilmoitin ottavani vapaavalintaisen pitsan neljällä täytteellä. Mä luettelin ne neljä, ja kun Vinski oli melkein pitserian ovella, mä huusin sen takaisin ja sanoin muuttaneeni mieleni. Se palasi ärtyneenä mun luokse, ja mä sämpläsin täytteitä, otin ja poistin, lisäsin liikaa ja tuskailin, mitä vähentäisin. Ja taas, kun se oli jo livahtamaisillaan siäsän mä kiekaisin sen takaisin.

- Päätä jo, ääliö, Vinski tiuskaisi. - Täällä on muitakin asiakkaita.

- Kultapuppeli, älä hermostu, mä lepersin sille. - Ota heidän tilaukset ensin, mä jaksan kyllä odottaa tässä ja katsella sua.

Vinski meni mustanpunaiseksi, ja sen hauikset tärisi. Se asteli kankeana naisten luokse ja pakottautui ystävälliseksi, latoi niille italiankielisiä sanoja ja tissien sijaan pani tiskille sixpäkkiään. Kun se meni viemään tilausta paistajalle, mä huikkasin sen perään: - Caro mio, lollipop!

Mä näin naisten päät lähekkäin ja arvasin, että ne mietti, oltiinko me pari. Mä aistin, että ne tunnisti mut. Toinen näpläsi kännykkää mielessään Seiskan lukijapalkkiot. MIKEN KULTAPUPPELI VINCE! Varsinainen Vince, tekoitaliaano.

- Kultsu, mä äännähdin, kun Vinski oli tuonut naisille smoothiet. - Nyt mä tiedän, mitä tahdon.

Vinski astahti uhkaavana mun eteen, ja mä panin pään kalleleen ja sormen suuhun kultaisen säännön mukaan.

- Sut, mä sanoin sokerisesti. - Vain sut.

Vinski huitaisi, ja mä väistin. Se menetti tasapainonsa, ja mä hypähdin seisaalle ja otin sitä kiinni. Siinä me sitten halailtiin, siltä se varmaan näytti ohikulkijoista, mutta Vinski kyllä yritti kiemurrella irti. Mä olin maailmalla tottunut ilmaviin poskisuukkoihin mallipiirien jätkien kanssa, mutta raja tuli nyt vastaan. Mojova pusu otsalle olisi kruunannut tilanteen, mutta mä en pystynyt siihen. En millään. 

- Vittu sun kanssa, Vinski sähisi ja tönäisi mut eroon itsestään.

Se näytti valmiilta vetämään vasemman koukun mun leukaan, mutta samassa sen oma leuka loksahti. Se huomasi tytön, joka oli seisahtanut vähän matkan päähän ja katsoi meitä silmät suurina. Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti nopeasti toiseen suuntaan.

- Minea, hei, odota! Vinski huusi ja jolkotti sen perään. - Tämä ei ole sitä, miltä näytti. 

Jos haluat tietää, miten tässä ja niissä neljässätoista muussa tarinassa kävi, hae kirja käsiisi!

Meloy, Colin: Sysimetsä

Otava (2012)

Kuvittaja: Carson Ellis

Suomentaja: Peikko Pitkänen

Lukija: Eero Saarinen

Olen ihastunut äänikirjoihin. Tunnen käyttäväni kotitöihin kuluvan ajan hyödyllisesti, kun voin kuunnella äänikirjoja samalla kun silitän vaatteita tai pyöritän pullia. Lainaustilastojen perusteella muutkin ovat löytäneet äänikirjat, sillä niiden lainaus on noussut hurjasti viimeisen vuoden aikana. Meille on tullut hyllyyn useita kivoja äänikirjoja, niinpä Meloyn Sysimetsä joutuikin odottamaan kuunteluvuoroaan pitkään. Lopulta pääsin kuitenkin siihen käsiksi.

Lukija Eero Saarisen miellyttävä ääni teki tästä hiukan yli 13 tuntia kestäneestä fantasiaseikkailusta mukavan ajankulun. En kuvailisi teosta ikimuistoiseksi, muttei minun silti käynyt mielessäkään jättää sitä kesken. Tarina alkaa siitä, kun varisparvi sieppaa Pruen vauvaveljen ja tyttö lähtee jäljittämään pienokaista Tiettömään korpeen, Sysimetsään. Pruen mukaan änkeää koulukaveri Curtis, mutta lapset joutuvat pian eroon toisistaan. Näin tarinaan saadaan kätevästi eri näkökulmia. Matkalla lapset kohtaavat sekä lempeitä auttajia että vihamielisiä hahmoja. Metsässä tapahtuu kummallisia asioita, jotka eivät tarkemmin ajatellen olekaan niin kummallisia. Siellä taistellaan vallasta.

Muistan miettineeni tilausvaiheessa, sijoitetaanko teos lastenosastolle vai nuortenosaston fantasia-genreen. Puhuvat eläimet sijoittaisin mieluusti lastenosastolle, mutta tarinan päähenkilöiden ikä viittasi enemmän nuortenosastolle. Prue on jo täyttänyt 12 vuotta. Nyt, kun olen tutustunut tarinaan, olen varma, että teos kuuluu nuortenosastolle. Se sisältää runsaasti väkivaltaa, lähinnä tosin suurpiirteisiä taistelukuvauksia, mutta joutaa silti pois pienimpien ulottuvilta.

Mutta miksi varikset kaappavat juuri Pruen veljen? Tapahtumien syyt juontavat aikaan ennen Pruen syntymää, jolloin hänen vanhempansa vasta haaveilivat omasta lapsesta. Epäilen, että tarkkakaan lukija ei vielä tiedä kaikkia taustalla vaikuttavia seikkoja, sillä tämäkin teos aloittaa sarjan, kyse on Sysimetsän kronikoiden ensimmäisestä osasta.

FREEDMAN, CLAIRE: Kuka nyt syödään?

Teksti: Claire Freedman

Kuvitus: Nick East

Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Kana, ankka, lammas ja härkä asuvat viihtyisällä pikku maatilalla ilman huolen häivää, kunnes eräänä päivänä tietä pitkin sattuu hiippailemaan kaupunkilaiskettu. ”Kuka tänään syödään?”, pohtii nälkäinen kettu. Joutuvatko maatilan eläimet sen suuhun? Ei, härällä on hurja ja huimapäinen suunnitelma!

Ensimmäiseksi kettu yrittää napata kanan, mutta tämä ilmoittaa olevansa hevonen – siitä todisteena kopisevat kookospähkinäkaviot, suipot korvat ja pitkä häntä. Kettujen opaskirjan mukaan ketut eivät syö hevosia, joten kana säästyy. Seuraavaksi kettu loikkaa ankan kimppuun, mutta tämä helisyttää kelloaan, heristelee sarviaan ja vaakkuu olevansa lehmä. No, ketuthan eivät syö lehmiä, vaikka olisivat pyörtymäisillään nälästä. Ankkakin selviää siis hengissä. Kun kettu lähestyy lammasta, tämä kiljahtaa olevansa aasi – eivätkä ketut syö aasejakaan. Raivoissaan kettu tempaisee kanalan oven auki – ja vastassa on valtava härkä!

”Minähän olen kana!”, härkä sanoo. ”Jos ketut kerran SYÖVÄT kanoja, NIIN MITÄ SINÄ SIINÄ VIELÄ ODOTAT?”

Sydänjuuriaan myöten säikähtänyt kettu ottaa jalat alleen ja juoksee takaisin suureen kaupunkiin niin lujaa kuin ikinä jaksaa. Kana, ankka, lammas ja härkä jatkavat onnellisina huoletonta elämää maatilallaan. Yhteistyöllä ne selvisivät vaarallisesta tilanteesta.

Nick East on kuvittanut kirjan pehmeillä väreillä ja kauniilla viivalla. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta tutkittavaa kyllä riittää. Tekstin koko vaihtelee tunneskaalan ja äänenvoimakkuuden mukaan.

HODGKINSON, JO: Ystäväni Niilo

Teksti ja kuvitus: Jo Hodgkinson

Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Jo Hodgkinson on palkittu kuvittaja, joka on toiminut mm. Istanbulin kansainvälisessä koulussa kuvataiteen opettajana. Hänen ensimmäinen teoksensa Eläinten kykykisa ilmestyi suomeksi 2010. Ystäväni Niilo on Hodgkinsonin toinen teos.

Eetu on täysin kyllästynyt vanhempiensa uuteen harrastukseen eli taikomiseen. Etenkin kun useimmat taiat epäonnistuvat pahasti… Äidin käyttämät pullot salaperäisine sisältöineen herättävät Eetussa kuitenkin pelonsekaista kiinnostusta.

     Kun hän uskaltaa

     lähemmäs hiipiä,

hän näkee kärpäsen siipiä,

  vihreitä liskon suomuja

ja etanan, jolla on juomuja.

”Voi äiti, ethän vain surmaa tätä

tai yksin pimeään kaappiin jätä!”

Eetu ottaa etanan lemmikikseen ja alkaa kutsua sitä Niiloksi. Niilo oppii lukemaan, leikkimään ja jopa rullalautailemaan (kypärä päässä, bravo!), mutta vanhemmat eivät arvosta etanaa lemmikkinä lainkaan. He loitsivat Eetun eteen omasta mielestään kiinnostavampia eläimiä, jotka kaikki ovat tosi isoja eli valaan, norsun ja tiikerin. Eetua mikään ei horjuta: hänen ystävänsä on Niilo. Tämä on kuitenkin poistunut kotoa murhemielin ja itsensä hylätyksi tuntien, mikä puolestaan hermostuttaa Eetun. Syntyy hurja mylläkkä, jonka keskellä isä miltei tulee syödyksi, kunnes urhea ja neuvokas Niilo palaa pelastamaan tilanteen. Tässä vaiheessa Eetun vanhemmatkin ovat oppineet jotain:

     Ei loitsuihin kannata haaskata aikaa.

On ystävyys kaikkein parasta taikaa.

Kirjan kuvituksessa on käytetty kirkkaita ja puhtaita perusvärejä. Henkilöiden vaihtuviin ilmeisiin kannattaa kiinnittää huomiota ja myös yksityiskohtiin keskeisten tapahtumien ulkopuolella, kuten Niilon puuhiin sivun alalaidassa. Kirjan sanoma aidosta ystävyydestä on suloinen.

Tapola, Katri: Pieni prinssisatu

Kuvitus: Pelliccioni, Sanna

Tammi (2012)

Sarja-asun suunittelu: Rusanen, Eevaliina

Pieni prinsessasatu -kirjasta tutut kaverukset Kaisa ja Pauli jatkavat elämäänsä uudessa kirjassa. Siinä kuin Pieni prinsessasatu oli ulkoasultaan vaaleanpunainen unelma, tässä kirjassa on kannen valtaväri sininen. Väri liittyy tietysti teoksen onkimisteemaan, mutta onko poikamaisen sinisen valinta kuitenkaan pelkkä sattuma?

Pauli on hyvä keräämään mitä vaan. Hän on kerännyt rasiaan monta matoa. Lasipurkissa hänellä on sammakonpoikia. Taskuistakin löytyy kaikea sitä mitä pikkupojan taskuista voi kuvitella löytyvän:

 - Värikkäitä karkkipapereita, joista on taiteltu veneitä, Kaisa ihasteli. - On myös simpukoita, Pauli sanoi. - Ja ruuveja ja muttereita ja kumilenkkejä ja pullonkorkkeja. Ja lasihelmiä ja kaiken maailman kolikoita. Ja sitten vielä siimaa.

Kuvitus on toteutettu jännittävästi yhdistelemällä leikkaa-liimaa-tekniikkaa ja piirroksia. Esimerkiksi taskusta löytyneeseen siimaan tehty kaulakoru esitetään kankaan tai tapetin päällä.



Tammenterho-sarjan olomuoto sopii hyvin pieneen käteen. Kirjat vaikuttavat myös melko tukevilta.Tekijät näyttävät ajatelleen myös aikuista lukijaa uudistamalla prinssiteemaan liittyvää kuvastoa. Ainakin itse viihdytyin esimerkiksi prinssin ratsusta, joka kuvassa paljastuu keppihevoseksi.

RAITTILA, KAISA & PIKKUJÄMSÄ, MATTI: Pikku-Päkän purjopäivä

Teksti: Kaisa Raittila

Kuvat: Matti Pikkujämsä

Lasten Keskus (2012)

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittilan ensimmäinen kuvakirja on nimeltään Pikku Päkän purjopäivä. Se on mielikuvituksellinen ja vauhdikas katsaus pienen vaaleansinisen Päkä-karitsan iloihin ja suruihin yhden päivän aikana. Jo aamulla herätessä Päkää purjottaa ja päivä on porkkanaa eikä pinaattiin piiloutuminen auta asiaa. Jonkin aikaa Päkä on surkea kuin silli ja murheinen kuin milli ja päästää ilmoille pitkän itkun komerosta, kunnes päivän puuhat auttavat katsomaan naurun ikkunasta. Päkä onkii lohdutuksia, syö sokerisia sanoja ja pehmeän silityksen poskeen pujottaa. Ennen pitkää hän onkin iloinen kuin inkivääri ja huutaa harmaalle hois! Illalla pörkö ja petohammas hieman pelottavat, mutta lopulta Päkä unisena kuin uu pistää purjot pois.

Kirjassa on sanaleikkejä, sanaväännöksiä ja uudissanoja. Välillä puhutaan runomitassa, välillä nakataan ilmoille irrallisia lyhyitä lauseita ja välillä huudahdellaan. Aikuisesta lukijasta tuntuu suurimman osan aikaa, ettei tekstissä ole mieltä eikä tarkoitusta, vaan kaikki on puhdasta non-sensea. Jokaiselle tekee kuitenkin hyvää ajatusten tuulettaminen ja totutusta poikkeavien asioiden yhdistäminen - ehkäpä heinä todellakin hyppii. Lapsella ei ennakkoluuloja ole, vaan häntä tällainen vinksahtaneisuus miellyttää. Esimerkiksi kolmivuotias tyttö nauroi hervottomasti joka kerta tämän runon kohdalla:

Päkä puristaa

pullaa.

Pullasta

kasvaa kihara.

 

Matti Pikkujämsän kuvitus on yhtä villiä kuin Raittilan teksti. Värit peilaavat Päkän tunteita ja vaihtuvat pastelleista kirkkaisiin ja hyvin tummiin. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta silti joka sivulta löytää oivallettavaa. Kihara pulla on korvapuusti.

Fupz Aakeson, Kim: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvittanut Salla Savolainen

Tammi (2012)

Suomentanut Outi Menna

Kun olin pieni, minua kiusattiin hörökorvieni takia. Pojat haukkuivat minua Dumboksi ja arvelivat, että minusta tulisi loistava maalivahti. Korvani täyttäisivät koko maalin niin, ettei pallo millään mahtuisi menemään niiden ohi. Ei auttanut, vaikka kotiväki lohdutti, että ottavassa asennossa olevat korvani ovat oikein hyvät. Olisin halunnut, että korvani olisivat olleet samanlaiset kuin muillakin. Tyttö ja ihmeelliset korvat -kirjan päähenkilön elämää ihmeelliset korvat hallitsevat täysin, vaikka korvien malli onkin vain yksi hänen ominaisuuksistaan.

Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät.

Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät.  Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikka kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.

Ihmisillä oli tapana tuijottaa tyttöä ja kuiskutella keskenään. Tyttö pahoitti tästä mielensä, eikä hän lopulta enää suostunut lähtemään ulos. Hän vain nökötti kotona. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, jos aina vain nököttää kotona eikä opi tuntemaan ketään.

Ja kun ei tunne ketään, joutuu nököttämään ypöyksin, eikä rumana ja ypöyksinäisenä ole mukava olla. Ei sitten pätkän vertaa.

Tyttö käytti aikansa tuijottamalla televisiota. Sisäkuvissa tytön seurana on ainoastaan kissa. Ihmettelen, miten vanha tyttö on, kun hän ilmeisesti saa katsella yökaudet televisiota eikä kukaan ilmeisesti edes komenna häntä korjaamaan pitsalaatikkotorniaan pois. Yksinäistä ja surkeaa tytön elämä epäilemättä on.

Maailman hulluimman näköinen tyttö uskoi vakaasti, ettei tilanne voisi muuttua ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta hän oli väärässä. Kaikki muuttui vielä paljon surullisemmaksi ja murheellisemmaksi. Kuinka niin saattoi käydä? Ajatella, hänen korvansa venyivät entisestään. Ne kasvoivat ja niihin ilmestyi vihreitä täpliä. Nyt hänellä oli maailman isoimmat korvat, ja vielä kirjavatkin!

Voiko tällainen tarina mitenkään päättyä hyvin? Hanki kirja käsiisi, ja katso itse!

Kim Fupz Aakeson on kirjan takakansitekstin mukaan Tanskan tunnetuimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Hän on tehnyt Salla Savolaisen kanssa yhteistyötä jo kuvakirjassa Tyttö joka muisti kaiken (2009).